Akateeminen vartti -podcast: Ystävyys on vastavuoroista

Nina Venhe: Tänään Akateemisessa vartissa vietetään ystävänpäivää. Tervetuloa mukaan. Ystävänpäivä on yksi niistä päivistä, joita monet pitävät hyvin kaupallisena ja amerikkalaisena. Hieman teennäisenäkin juhlapäivänä. Mitä mieltä asiasta on Itä-Suomen yliopiston psykologian yliopiston lehtori Petri Karkkola? Tarvitsemmeko me ystävänpäivää ja mitä ystävyys meille merkitsee? Kuuntelet Akateemista varttia, minä olen Nina Venhe.

Ystävänpäivää alettiin Suomessa viettää 1980-luvulla. Monessa muussa maassa samainen juhlapäivä on ennemminkin rakastavaisten kuin ystävien yhteinen juhlapäivä. Petri Karkkola, sinä toimit Itä-Suomen yliopistossa yliopiston lehtorina, ja pohdit työssäsi esimerkiksi ihmissuhteita ja elämänkulkua. Millaisena sinä näet ystävänpäivän? Mikä sen tehtävä tai rooli täällä meillä Suomessa on?

Petri Karkkola: Jaa-a. Vastaus tuohon varmaan voi riippua vähän myös vastaajan kyynisyyden asteesta. Eli varmaan se palvelee joitain kaupallisia intressejä. Mutta kyllä kai yhtä lailla voi ajatella, että se voi olla myös sellainen muistutus siitä, että tällaisten läheisten ja tärkeitten ihmissuhteitten ja ystävyyden äärelle on hyvä välillä asettua.

Nina Venhe: Yritin etsiä jotain tietoa siitä, minkä takia Suomessa päivä on ystävän päivä eikä tällainen rakastavaisten päivä, niin kun suuressa osassa maailmaa muualla on. Mutta en löytänyt syytä siihen. Haluatko sä lähteä analysoimaan, mistä syystä suomalaisille riittää niin sanotusti ystävänpäivä?

Petri Karkkola: No, tossa varmaan joudutaan paljon spekuloimaan siitä, miksi tää on muutettu ystävän päiväksi – ainakin niin kauan, kun meillä ei nyt tässä ole sellaista kulttuurintutkimuksellista näkökulmaa. Tässä olisi helppo tosin myös ajautua tällaisiin stereotypioihin ja miettimään sitä, eikö meille sitten vaikka rakkaudenilmaisut ole yhtä lailla helppoja tai luontevia, kuin jossain muissa maissa tai kulttuureissa ne on. Mutta mä en oikeastaan tiedä, tai sanotaan näin, että mä en usko, että me suomalaisissa näissä pohjoisissakaan olosuhteissa nyt oltaisi ihmisinä sen kummempia tässä asiassa kun muutkaan. Mun on vaikea uskoa, etteikö kiintymystä ja rakkautta tunnettaisi suurin piirtein samalla tavalla, mutta voiko olla, että sen ilmaiseminen sitten eri yhteyksissä on vähän toisenlaista, kuin jossain päin maailmaa. Mutta tämä on lähinnä spekulaatiota, ja siinä on myös aina tietty stereotyypittelyn vaara.

Nina Venhe: Näinhän se on. Jäyhät suomalaiset juhlii ennemmin ystävyyttä kuin rakkautta, mutta ehkä joskus vielä päästään sinne rakkauteen asti. Mutta jos puhutaan vielä siitä ystävyydestä, niin selvittelin vähän, mikä tutkimusten perusteella ystävyksiä usein yhdistää. Sieltä löytyi syinä muun muassa sama ikä, koulutustausta, sukutausta, uskonto, sosiaalinen asema ja jopa ulkonäkö. Ja toki sitten tämmöset samanlaisen asenteet ja mielipiteet sitoo meitä yhteen, mikä on aika loogistakin, että on mukavampi varmaan viettää aikaa saman mielisten ihmisten kanssa kuin joutuu jatkuvasti väittelyyn. Mutta toisaalta sitten, mikä yllätti ehkä vähän, että persoonallisuuspiirteiden samankaltaisuus ei tutkimusten mukaan olekaan se ystävyyden edellytys. Sä teet nyt asiakastyötä myös psykologina, että miten sä näet ystävyyden ja sen muodostumisen?

Petri Karkkola: No, mä luulen, että sellainen kyky ja halukin ystävyyteen, niin se on varmaan meille ihmisille ihan lajityypillistä. Sillä tavalla, että oikeastaan kaikissa semmosissa teorioissa, mitkä jollakin tavalla kuvaa ihmisluontoa ja siihen liittyviä perustarpeita, niin on jollakin tavalla mukana tämmönen yhteenkuuluvuuden tai yhteenliittymisen tarve. Tai joku semmonen sosiaaliseen vuorovaikutukseen ja sen vastavuoroisuuteen liittyvä tarve. Eli tämmönen tavallaan peruskapasiteetti tai motivaatio on olemassa joka tapauksessa. Mut sit se, että miten se sitten kääntyy ystävyyssuhteiksi, niin nehän on semmosia prosesseja, mihin sitten liittyy myös paljon sattumaakin. 

Että jos aatellaan ihan jotakin ystävyyssuhteen alkuhetkiä tai lähtökohtia, niin kyllähän usein ystävyydet lähtee siitä, et on joku ihminen tai ihmisiä, jota tapaa usein ja joita tietää tapaavansa vastaisuudessa jollakin tavalla. Aika monestihan, jos aatellaan jotakin työtä tai harrastuspiiriä tai opiskelupaikkaa, asuinpaikkaakin; niin onhan se helposti jonkinmoinen yhteinen pohja sille tai pieni takuu siitä, et on jotakin jaettuja kiinnostuksenkohteita, mitkä sitten saattaa lähteä semmosen vastavuoroisuuden ja kiinnostuksen kautta syventymään ihan varsiystävyydeksi. Täähän tavallaan osa tällai, että tarttee jotenkin nähdä tai tavata tai tietää, jotta pystyy lähtemään kehittämään semmosta ystävyyttä.

Nina Venhe: Aivan. Onko ystävyyssuhde semmonen, missä kumpikin antaa ja kumpikin saa? Puhuit tosta vastavuoroisuudesta, niin mietin tätä.

Petri Karkkola: Joo. Siis kyllähän ystävyyssuhteisiin liitetään semmonen molemminpuolinen, oisko viehtymis nyt hyvä sana tässä, ilman, et se välttämättä on semmosta – siinä ei oo välttämättä semmosta romanttista vivahdetta. Mut semmonen molemminpuolinen viehtymys ja vastavuoroisuus ystävyyden, vähän semmosina ydinominaisuuksia. Tietysti tää vastavuoroisuus, niin se nyt voi olla vähän sitten tilanteesta tai elämän vaiheesta riippuen sitten milloin mitäkin. Että joskus se on lelujen lainaamista, ja joskus se on vaikkapa avio- tai työkriisitukemista. Mutta pointtina on mimmoin se vastavuoroisuus – miten se toteutuukaan eri kohdissa.

Nina Venhe: Kyllä. Miten, mietin sitten pandemia – mikä nyt meillä tällä hetkellä edelleen vaikuttaa valitettavasti kaikkeen. Niin mulla ainakin ystävyyssuhteissa tai ystävät miettineet sitä, että jääkö tää etäily päälle vaikka maailma vapautuisikin. Eli nythän ollaan paljon menty siihen, että erilaisten sähköisten välineitten kautta pidetään yhteyttä. Mikä toisaalta on voinut olla ihan mukavaakin, mutta jäädäänkö me tän pandemian jälkeenkin poteroihimme makaamaan tai sinne kotiin neljän seinän sisälle? Vai onko ihminen niin sosiaalinen eläin, että me lähdetään pian taas liikkeelle?

Petri Karkkola: No, kyllähän maailmalta on tullu paljon semmosia havaintoja, että tää pandemia-aika rajoituksineen ois lisännyt yksinäisyyden kokemusta. Meil ei oikein oo semmosta vakuuttavaa tutkimusnäyttöä siitä, että nää sähkösen välineet – tämmösinä ainakaan – pystyis kokonaan paikkaamaan tätä kohtaamisen ja vuorovaikutuksen syntynyttä vajetta. Joten sikäli mä ite ainakin henkilökohtaisesti toivoisin, että tässä päästään ennen pitkää myös tämmöseen varsinaiseen kasvokkaiseen kohtaamiseen. Mutta sitä mä en nyt tiedä, että onks tää ollu… No siis, monissa kohdissa tää on ollut siis ainutlaatuinen tää kaks vuotta sillä tavalla, et jollakin tavalla koko maailmaa kuitenkin koskeneet tämmöset sosiaalisen etäännyttämisen vaatimukset ja muuta. Niin yksinäisyys on lisääntyny – siihen liittyvä ahdistuneisuus on lisääntyny. 

On sinällään mahdollista, että se tämmösten etävälineitten yksinäisyyttä lieventävä vaikutus, niin saattas vähän myös riippua esimerkiksi iästä. Voi olla, että osalle porukasta tämmönen välineellinen kontakti on sitten luontevampaa kuin toisille. Vaikka sinällään tämmönen etäystävyyshän ei ole uusi asia. Mä en tiedä, että muistaks sää vaikka lapsuudesta tai nuoruudesta nää lehdet, missä oli vaikkapa kirjeenvaihtokaverin hakuilmoituksia.

Nina Venhe: Toki.

Petri Karkkola: Niin täähän on ollu myös yks ystävyyden muoto, ja sinällään varmasti aivan toimiva tapa toteuttaa semmosta jonkinmoista vastavuoroisuutta.

Nina Venhe: Kyllä. Paljoha heidän kans jaettiin kaikkee sillon aikanaan. Yksinäisyydestä jos puhutaan, niin täällä Itä-Suomen yliopistos julkastiin pari viikkoo sitten ihan tuoreeltaan väitöstutkimus. Siinä selvisi, että keski-ikästen miesten yksinäisyydellä ja sosiaalisella eristäytyneisyydellä on pitkäaikasia terveyshaittoja. Niitä verrattiin, terveyshaittoja ja riskejä, jopa tupakointiin ja ylipainoon. Eli siinä havaittiin yksinäisyyden ja masennuksen ilmaantuvuuden välillä vahva suora yhteys. Miltä tää kuulostaa psykologin näkökulmasta?

Petri Karkkola: No joo, tää ei oo sinällään yllättävää näitä erilaisia terveys-psykologisia tutkimuksia tuntien.  Toki tää tutkija Siiri-Liisi Krav toteaakin siinä väitöskirjassaan, että ne hänen löydökset monessa kohtaa vahvistaa niitä havaintoja, mitä on aikasemminkin todettu. Toki hän on tehny varsin vakuuttavaa työtä sen pitkään kerätyn ja ison aineiston parissa, ja kyllä nämä tulokset entisestään alleviivaa sitä, että miten tärkeetä tämmöiset yksinäisyyden ja sosiaalisen eristäytymisen kysymykset on sekä terveydenhuollon että ihan koko, sanoisko yhteiskunnallisen ajattelun kannalta. Todella tärkeitä teemoja nousee näitten tulosten myötä taas keskusteluun.

Nina Venhe: Ihminen on psykofyysinen olento toisin sanoen.

Petri Karkkola: Kyllä, ehdottomasti.

Nina Venhe: Jos tutkimuksessa vielä pysytään – ja teemanki sisällä vielä pysytään – niin toinen, muistan muutamii vuosia sitten Itä-Suomen yliopistossa ilmesty tämä Taina Kinnusen tutkimus, jossa selvisi, että hoitoalaa tutkiessa toisen ihmisen kosketus on turvallinen ja kustannustehokas keino parantaa hoidon laatua. Nythän kehitteillä on paljon esimerkiks erilaisia hoivarobotteja, ja havaittiin, että kylhän se kosketus on juurikin paljon kustannustehokkaampi. Se hetkellinen toisen ihmisen kosketus, ku sen hoivarobotin hoiva. Niin mitä noin psykologin näkökulmasta – tai terveyspsykologin näkökulmasta – mitä meissä tapahtuu, kun meitä kosketetaan tai me kosketetaan toista?

Petri Karkkola: Joo, tää on musta tosi tosi mielenkiintonen, mutta myös hyvin monimutkanen kysymys. Yks tapa lähestyä sitä on lähteä tämmösistä stressireaktioiden kautta. Eli pitkään on ajateltu, että stressireaktiossa ois kaks semmosta perustaipumusta: elikkä taistele tai pakene. Mut se näkemys on luultavasti ihan liian kapea sillä tavalla. Et tähän taistelemisen ja pakenemisen rinnalle pitäis varmaan liittää stressireaktioks tämmönen taipumus, sitä vois kuvata vaikkapa: hoivaa tai rakenna sosiaalisia verkostoja – hae tukea, hae hoivaa. Jollon kysymys on siitä, että miten me voidaan sitten usein sosiaalisen vuorovaikutuksen kautta vaikkapa lohduttaa tai tyynnytellä itseämme tai saada tätä koettua hätää asettumaan. Jos aatellaan sitten, oikeastaan ei pelkästään vaan ees ihmistä, vaan vaikka meidän muita kädellisiä sukulaisia, niin yks niistä monista kosketuksen rooleista, vaikkapa eri apinalajeilla, saattaa olla tämmönen sosiaalisten siteitten rakentaminen ja ylläpitäminen. Eli voi olla, että siinä kosketuksessa on jotakin hyvin semmosta perustavanlaatusta, kun aatellaan tämmöstä hoiva- ja turvallisuuskäyttäytymistä. Kosketus voi olla hyvin vahva viesti siitä, että nyt on kaikki turvallista – tässä on muitakin, voi olla rauhassa. 

Mä oon ite tarkastellu nyt kotona, ei ihmisapinoita, vaan muita nisäkkäitä. Elikkä meillä on kissa ja meillä on kolme noin kuukauden ikästä pentua. Mitä sitten tää emo tekee, kun pennut ääntelee sillä tavalla, et on hätä. No, se oikeestaan kiertyy niitten ympärille, ja tilasta riippuen alkaa sitten nuolla tyynnyttelevästi tai imettää. Ja siinäkin se kosketus on se, ja se läheisyys, niin aivan selvästi asia, mikä niitä pieniä kissanpoikasia sitten rauhottaa. Eli mä arvelen, että se kosketus välittää hyvin vahvaa viestiä. Semmosta hyvin perustavanlaatusta viestiä turvallisuudesta. Mikä varmaan on meidän ymmärryksessä ja kokemuksessa kantautunu jostain tuolta hyvin varhaisesta nisäkäsesivanhemmista saakka tähän päivään.

Nina Venhe: Se on meissä tuolla jossaki syvällä ja tulee varmaan hyvin pitkälti luonnostaankin. Kuuluko kosketus suomalaiseen ystävyyteen?

Petri Karkkola: Jaa. Ennen pandemiaa kättely oli kyllä aika luontevaa. Oliko halaus kaikissa tilanteissa? Vaikee sanoo, täs on varmaan hyvin paljon tämmöstä ihan yksilöllistäkin vaihtelua.

Nina Venhe: Kansallisuudesta riippumatta.

Petri Karkkola: Luultavasti.

Nina Venhe: Kyllä. Lopuksi vielä kysyisin: jonkun verran mediassa puhuttu ystävyyden loppumisesta. On todettu, että se voi olla hyvin samantyylinen suru kun vaikka parisuhteen loppuminen. Mut jotenki sille ei oo annettu ehkä semmost tilaa meillä. Tai ymmärretä, että sitä ystävyyden loppumistakin voi tosiaan surra. Voiko se kuitenki aiheuttaa noin psykologin näkökulmasta myös jonkinlaisia sydänsuruja?

Petri Karkkola: No aivan varmasti. Ystävyyssuhteethan voi olla todella pitkäkestoisia, todella intensiivisiä myös. Tietysti osa ihmissuhteista, tai ystävyyssuhteista, ikään kun haipuu vain pois ilman sen kummempaa dramatiikkaa. Mutta on hyvin helppoa uskoa, että myös ystävyyssuhteitten päättymiseen kuuluu ihan samalla tavalla kirjo tunteita, kun muuhunkin ihmiselämään. Ja ainakaan minä en ole ihminen kieltämään tämmöstä kokemusta – ja toivon, että kukaan ei ole.

Nina Venhe: Hyvä. Siihen on hyvä lopettaa. Meillä on lupa surra ja lupa ehkä jopa kosketella toisia. Kiitos Petri Karkkola vierailusta Akateemisessa vartissa, ja hyvää ystävänpäivää.

Petri Karkkola: Kiitos kutsusta Nina, ja hyvää ystävänpäivää myös sinulle.

Nina Venhe: Kiitos.