Dementian tragedia vai vanhuuden höperyys?

Mitä sinulle tulee mieleen sanaparista vanhuus ja dementia? Rappeuttava muistisairaus, hoitokoti, minuuden menetys, lopun alku?

– Vanhuus nähdään länsimaissa pitkälti biolääketieteellisenä tilana – ikään kuin sairaudet ja vaivat liittyisivät väistämättä vanhuuteen, muotoilee nuorempi tutkija Anna Kinnunen.

Entä jos asian näkisikin toisin? Esimerkiksi Venäjällä dementia biomedikaalisena käsitteenä ei ole vielä yleisessä tietoisuudessa. Viimeisen tutkimuksen mukaan vain 16 prosenttia Venäjän kansalaisista tiesi mikä on dementia tai tunnisti sen oireet. Dementia-käsitteen sijasta Venäjällä puhutaan usein ”vanhuuden höperyydestä”.  

– Mielenkiintoinen kysymys onkin, miten tämä ”tietämättömyys” vaikuttaa yleiseen asenteeseen vanhuutta ja sen vaivoja kohtaan, tiivistää dosentti Maija Könönen.  

Könönen ja Kinnunen ovat tutkijoita DemOldCult-hankkeessa, jossa tutkitaan dementian ja vanhuuden kulttuurisia merkityksiä suomalaisessa ja venäläisessä kulttuurissa.

Könönen tutkii hankkeessa sitä, miten vanhuuteen liitettyä fyysisen ja henkisen rappeutumisen prosessia esitetään ja arvotetaan venäläisessä nykykirjallisuudessa.

– Dementian käsite on osa aikamme diagnostisoitua, patologisoitua kulttuuria, joka jättää vähän tilaa kulttuurisille tulkinnoille ja näkökulmille vanhuuden heikkouteen.

Könösen mukaan se, miten dementian tragedia esitetään ja miten sitä tulkitaan, liittyy enemmän ympäröivään kulttuuriin, aikaan ja paikkaan kuin biologiaan.  

– Perimmiltään kyse on ihmiskuvan kapeudesta ja kulttuurisista sairaus- ja terveyskäsityksistä dementiaan liittyen.  

Könönen tutkii, eroaako länsimaisen ja venäläisen kulttuurin käsitys muistisairauksista ja vanhuudesta – ja jos eroaa, niin miten se ilmenee kirjallisuudessa.

– Parhaimmillaan kirjallisuus tarjoaa mahdollisuuden kertoa muistisairauksista erilaisista näkökulmista, jopa itse sairastuneen lähtökohdista. Näin se voi täydentää yksipuolista, lääketieteellistä näkökulmaa.

Anna Kinnunen keskittyy tutkimuksessaan dementian määrittymisen historialliseen perspektiiviin.  

– Olen perehtynyt erään mielisairaalan psykiatrisiin sairaskertomuksiin 1930-luvulta. Niiden sisältöjen kautta haluan selvittää, miten vanhuutta ja ikääntymistä merkityksellistettiin silloin.

Potilaan tullessa hoitoon hoitohenkilökunta kirjasi ylös potilaiden saattajien kertomuksia sairastumisesta.

– Minua kiinnostavat juuri nämä maallikkojen kertomukset – esimerkiksi potilaan puolison tai aikuisen lapsen näkökulma asiaan. Tutkimissani teksteissä paljastuu usein se, miksi läheiset tulkitsevat potilaan sairastuneen.

Aikakauden psykiatriassa tyypillisesti dementiaan liittyvät oireet selitettiin vanhuudella ja ikääntyvällä ruumiilla. Maallikkotulkinnoissa taas nähtiin asia toisin.

– Poikkeavuus saatettiin liittää vuodenkiertoon tai johonkin konkreettiseen, traumaattiseen tapahtumaan. Muistin heikkenemisen tulkittiin johtuvan esimerkiksi suurista suruista ja huolista.

Kinnunen pitää länsimaista ajattelutapaa vanhuudesta biolääketieteellisenä käsitteenä keinotekoisena.  

– Tutkimukseni havainnot haastavatkin tätä ajattelutapaa. Kun dementiaa ei tunnistettu, piti oireet selittää jollakin muulla tapaa.

Kinnunen sanoo toki ymmärtävänsä sen, että sairaudelle annettu nimi ja diagnoosi usein helpottavat oloa.  

– Mutta lisääkö dementia-diagnoosi kuitenkin pelkoja vanhuutta, muistin menetystä ja kehon rappeutumista kohtaan? Jos emme tuntisi dementiaa, suhtautuisimmeko vanhuuteen lempeämmin?

Julkaistu Saima-lehdessä 1/2019