Kirkon historia on osa yhteiskunnan historiaa
Tuore kirkkohistorian professori on sitä mieltä, ettei akateeminen kirkkohistoria ole vain kirkkoja varten, vaan ennen kaikkea koko yhteiskuntaa varten.
– Toki oppiala on myös uskonnollisille yhteisöille tuiki tarpeellinen muistinvirkistäjä. Mutta uskontosokeus tai kirkkojen roolin unohtaminen historiantutkimuksessa olisi koko yhteiskuntaa ajatellen mielestäni suuri ongelma, Itä-Suomen yliopiston kirkkohistorian professori Ilkka Huhta toteaa.
Hänen mukaansa kirkkohistoria tosin on nimikkeenä vanhentunut, sillä siinä missä kirkkohistoria oli aiemmin kiinnostunut pääsääntöisesti kristillisistä perinteistä, piispoista ja Raamatun tulkinnoista, on oppiala nykyisin kiinnittynyt yhä enemmän yhteiskuntaan.
– Minäkin olen tutkimuksissani keskittynyt paljon itse kirkkoon, mutta samaan aikaan olen erityisen kiinnostunut yhteiskunnan muutoksista, maallistumisesta, uskontojen välisestä tiivistyvästä dialogista ja ekumeenisesta ulottuvuudesta.
Huhta korostaa, ettei kirkkohistoria koske enää vain yksittäisen kirkon historiaa, vaan yleisemmin kirkkojen ja uskontojen historiaa.
– Eivätkä kaikki halua olla kirkkojen vaikutuspiirissä. Siksi myös ateismi ja uskonnollinen välinpitämättömyys kuuluvat tutkimukseni piiriin. Kirkkohistoria on siis osin myös uskontojen vastustajien historiaa.
Huhdan mukaan kirkkoihin ja uskontoihin liittyvää tutkimusta on erityisen hedelmällistä tehdä juuri Itä-Suomen yliopistossa, jossa läntinen teologia ja ortodoksinen teologia ovat samassa osastossa.
– Yksikkömme on maailmanlaajuisestikin ajateltuna ainutlaatuinen. Haluan professorina edelleen vahvistaa itäisen ja läntisen kirkon yhteisiä tutkimushankkeita. Toimimme konkreettisesti saman katon alla, joten meidän on helppo yhdistää intressimme ja esimerkiksi uskontojen vuorovaikutus tutkimuksessa ja opetuksessa.
Oikeanlainen tutkimus lisää ymmärrystä
– Kirkkohistorian tutkimuksen yhteiskunnallinen tehtävä on tehdä kirkkohistorian kaikenlainen poliittinen käyttö ja hyväksikäyttö vaikeaksi.
Kirkon ja uskonnon historiallista roolia on Huhdan mukaan tutkittava sellaisena kuin se oli. Ei siis siitä lähtökohdasta, millainen historia on kulloinkin jollekin taholle hyödyllistä tai tarkoituksenmukaista.
Huhta korostaa, että esimerkiksi nationalismin ja kirkon välisen suhteen tutkimus ei ole tärkeää siksi, että nationalisti voisi pakottaa historian palvelemaan nykytavoitteitaan, tai siksi, että globalisti osaisi varoittaa aikalaisiaan menneisyyden virheistä.
– Teema on tärkeä siksi, että kansallisuusajattelun ja uskonnon suhteen tutkimus valaisee jotain oleellista modernin yhteiskunnan muutoshistoriasta ja lisää näin ymmärrystä sen mekanismeista.
Huhta teki väitöskirjansa herännäisyyden historiasta vuonna 2001. Herännäisyys on haluttu aikanaan yhdistää kansallisuusaatteeseen, vaikkei niillä oikeasti juurikaan ollut alun pitäen toistensa kanssa tekemistä. Samaan tapaan nationalistit etsivät nykypäivänä tukea aatteelleen kirkon historiasta.
– Väitöskirjani on yhä yllättävän ajankohtainen ja auttaa ymmärtämään nykypäivän retoriikkaa. Se tuo osaltaan ilmi, että uskonnolla ja poliittisella liikehdinnällä on ollut vahvoja kytköksiä sekä menneisyydessä että nykypäivänä.
Historia toistaa itseään kriiseissäkin
Kirkkohistoriasta löytyy muitakin yhtymäkohtia nykypäivään. Sata vuotta sitten jyllännyt espanjantauti ajoi maailman saman tyyliseen kriisiin, kuin mitä korona on tehnyt meille nyt.
– Nykyisessäkin kriisissä uskonnolliset yhteisöt ovat joutuneet ottamaan itselleen yhteiskunnallisia tehtäviä esimerkiksi vähäosaisten, vanhusten ja yksinäisten parissa.
Pohjois-Euroopassa tämänkaltaisella työllä on yhteiskunnissa pitkät yhteiset, luterilaiset perinteet.
– Ja nykyhallituksemmekin on toiminut koronakriisissä – joko tiedostamattaan tai tiedostaen – periluterilaisesti tekemällä yhteisvastuullista politiikkaa.
Uskonnot pysyvät yhä
Ne perinteiset kirkot, joilla on aiemmin ollut vahva asema valtion tasolla, ovat nyt menettämässä jäseniään. Jäsenpohja vähenee kiihtyvästi, ja jopa yksittäiset suhteellisen pienet ilmiöt saattavat aiheuttaa joukkopakoja kirkosta. Ilmiö ei koske pelkästään Suomea, vaan samaa tapahtuu muuallakin maailmassa.
– Perinteisten kirkkojen tilalle ovat tulleet karismaattiset liikkeet, ja ihmiset haluavat nykyisin määritellä itsensä ennemmin henkisiksi kuin uskonnollisiksi.
Näyttää siis siltä, että kirkkohistorian tutkijoille riittää yhä työnsarkaa muuttuvalla kentällä.
– Kuitenkaan ennustus siitä, että uskonnot olisivat katoamassa, ei pidä paikkaansa. Länsimaissa kirkkojen merkitys perinteisessä muodossa tulee vähenemään, mutta uskonnot pitävät paikkansa.
ILKKA HUHTA
Kirkkohistorian professori 1.8.2020–, Itä-Suomen yliopisto
S. 1970 Lahti
Teologian tohtori, Helsingin yliopisto, 2001
Tärkeimmät tehtävät:
Itä-Suomen yliopiston kirkkohistorian professori (ma.) 2019–2020
Itä-Suomen yliopisto, Teologian osaston johtaja 2018–
Itä-Suomen yliopisto, Kirkkohistorian yliopistonlehtori 2011–2018
Joensuun yliopisto, Kirkkohistorian lehtori 2005–2010
Helsingin yliopisto, Post. doc tutkija 2002–2004