Kestävyyssiirtymiin tarvitaan ripeitä toimia, mutta samalla väistyvän työn identiteetti ja historia ansaitsevat arvostuksensa, sanoo ympäristöpolitiikan yliopistonlehtori Simo Häyrynen.
- Teksti Risto Löf | Kuvat Varpu Heiskanen, Mostphotos
Kun Simo Häyrynen rinnasti Irlannin ja Suomen turpeentuotannon kohtalonkysymykset kirjoituksessaan Helsingin Sanomien Vieraskynä-palstalla (HS 13.8.2021), pitkän linjan tutkija sai vikkelästi palautetta niin sosiaalisessa mediassa kuin päivälehden palstoilla. Miksi kirjoitus osui arkaan paikkaan?
Turpeen energiakäytön tulevaisuudesta käytiin näkyvä kiista Suomen hallituksessa keväällä 2021. Kiivaat turvekannanotot ovat jatkuneet vuosia, vaikka turpeenpolton tiedetään aiheuttavan merkittävästi kasvihuonekaasujen päästöjä. Kansalaisaloitteitakin on tehty sekä turpeen energiakäytön puolesta että sitä vastaan.
Häyrynen nosti lehtikirjoituksessaan Suomen vertailukohdaksi Irlannin, jossa turpeenpoltolla on pitkä historia ja keskeinen asema energiavarana. Silti Irlannin kansallinen energiayhtiö Bord na Móna on sitoutunut lopettamaan turpeen energiakäytön vuoteen 2025 mennessä.
– Irlannissa murros on kokonaisvaltaisempi kuin Suomessa. Turve on Irlannin energiaomavaraisuuden peruspilari, mutta Suomessa vaihtoehtoja on enemmän. Meillä metsä hallitsee luonnonvarakertomusta. Sen vuoksi olen seurannut kummissani Suomen turvekeskustelua, jos Irlanti pystyy näin nopealla aikataululla edes suunnittelemaan irtautuvansa turpeen energiakäytöstä, Häyrynen sanoo.
Häyrysen mukaan turpeesta luopumista on tarkasteltu Suomessa pitkälle energiataloudellisena ja -poliittisena kysymyksenä, vaikka turpeen osuus maan energiantuotannosta on ollut viime vuosina vain muutaman prosentin luokkaa. Vastaavasti kasvihuonekaasujen päästöistä Suomessa syntyy turpeenpoltosta arviolta kymmenen prosenttia.
– Jopa kovimmat kriitikot sosiaalisessa mediassa ovat sitä mieltä, että jossain aikataulussa turpeenpoltto loppuu. Tästä olemme yksimielisiä. Miksi meillä ei sitten voi tehdä samantapaista exit-strategiaa kuin Irlannissa? Tämä jarruttaminen näkyy jopa akateemisessa keskustelussa, Häyrynen ihmettelee.
”Historiaa ja identiteettiä ei saa syrjäyttää”
Simo Häyrynen on perehtynyt kestävyyssiirtymiin vaikuttaviin tekijöihin jo vuosien ajan. Hän johti Suomen Akatemian rahoittamaa The frontier of sustainability transitions -tutkimushanketta 2016–2019. Tavoite oli selvittää kulttuurisia ja alueellisia eroja ihmisten ympäristöasenteiden taustalla Euroopan reuna-alueilla.
Irlannin turveteollisuuteen Häyrynen perehtyi paikan päällä 2019. Hän on kirjoittanut ilmastoresilienssistä ja irlantilaisten suhtautumisesta ilmastonmuutokseen teoksessa Culture and Climate Resilience – Perspectives from Europe (toim. Grit Martinez, Palgrave Studies in Climate Resilient Societies, 2021). Kirja on avoimesti luettavissa verkossa.
Turvetuotannon kaavailtu alasajo tarkoittaisi Keski-Irlannin perinteisille turveyhdyskunnille merkittäviä haasteita, työttömyyttä ja muuttoliikettä. Silti muutos pyritään viemään läpi, ja turvesoille etsitään muita hyödyntämisen tapoja.
Suuren muutoksen sietämisessä kohdataan tärkeä seikka, jota Häyrynen korostaa: keskeistä kestävyyssiirtymissä on antaa arvo ja tunnustus tehdylle työlle ja sen historialle, vaikka työllä ei olisi enää tulevaisuutta.
– Turve on ollut Irlannille osa kansallista projektia. Keski-Irlanti on monien köyhyyden ja nälänhädän tarinoiden lähde, ja paikallisille turve, black butter, oli tämän tarinaperinteen käänteentekijä. Siksi on tunnustettava, että paikalliset ihmiset ovat tehneet juuri sitä, mitä yhteiskunta on tarvinnut. Irlanti nojasi turpeeseen ennen kuin tiedettiin turpeenpolton ilmastovaikutuksista. Historiaa ja identiteettiä ei saa syrjäyttää, vaan sitä pitää julkisesti esitellä ja arvostaa. Tämä on ehdottomasti yksi elementti selviytymisessä murroksessa, Häyrynen painottaa.
Häyrynen huomasi saman ilmiön, kun hän tutki Outokummun kaivoskaupungin 1980–1990-lukujen vaihteen murrosta. Kaivoksen lopettaminen aiheutti lamaantumista, mutta kaivoshistorian esiin tuominen taiteen ja kulttuurin keinoin auttoi yhteisöä säilyttämään ylpeytensä.
– Monen turveyrittäjän kohdalla ei ole kyse pelkästään siitä, että heiltä viedään työvälineet ja elinkeino vaan identiteetistä ja arvostuksesta. Heille tulisi ojentaa kättä siten, että hyväksytään menneisyys ja kollektiiviset muistot. Siirtymän oikeudenmukaisessa tukemisessa on otettava huomioon sekä taloudellinen että kulttuurinen ulottuvuus.
On täysin normaalia, että kun jokin muutos tulee lähelle, syntyy selkäydinreaktio, ettei muutos sovellu omaan arkeen.
Simo Häyrynen
Ympäristöpolitiikan yliopistonlehtori
Kulttuurinen pidäke jarruttaa kestävyyssiirtymiä
Häyrynen kollegoineen on tutkinut eurooppalaisten suhtautumista muun muassa luomuviljelyyn, luonnonsuojeluun ja liikenteeseen. Kestävyyssiirtymissä kulttuuriset pidäkkeet nousevat esiin vahvasti ja joskus yllättävällä tavalla.
– Slovenia on Kainuun kokoinen alue, jossa lähes kaikki käyttävät liikkumiseen yksityisautoja, julkinen liikenne on rapautunut ja työliikenne ruuhkauttaa valtatiet. Sloveniassa yksityisautoilu koetaan tärkeänä yksilön vapauden osoituksena. Julkiseen liikenteeseen suhtaudutaan karsastaen, koska se viittaa maan sosialistiseen menneisyyteen. Siksi yksityisautoilua arvostelevia kommentteja on vaikea saada läpi, Häyrynen kertoo.
Kestävyyssiirtymien kulttuuriset pidäkkeet paljastavat siten ihmisten totunnaiset tavat ajatella ja suhtautua esimerkiksi auktoriteetteihin. Samalla ne tulevat luoneeksi merkityksiä luonnolle. Kun suomalaiset luottavat luomuviljelyssä tiukkoihin sertifikaatteihin, Italian Sardiniassa lampaankasvattajat kokevat sertifikaatit keskusvallan turhana byrokratiana ja kontrollina.
Suhtautumisessa muutoksiin toistuu tuttu asenne: ennen kaikki oli paremmin. Ympäristöpolitiikka ei olekaan vain muodollisia sääntöjä ja lakipykäliä, vaan kyse on myös tunnepitoisista tulkinnoista ja niiden hallinnasta.
– Nostalgia on ihan inhimillistä. On täysin normaalia, että kun jokin muutos tulee lähelle, syntyy selkäydinreaktio, ettei muutos sovellu omaan arkeen.
Turvekysymyksessä suomalaisten kulttuurisia pidäkkeitä voi kuulostella erilaisissa arkisissa kohtaamisissa.
– Näitä viestejä kuulee esimerkiksi julkisen saunan lauteilla tai huoltoaseman kahvilassa. Sosiaalinen media on omiaan kärjistämään eri kantoja. Suomessakin olisi tärkeää saada keskilinja esille keskusteluissa. Usein tuntuu, ettei neuvottelulle ole tilaa, kun ääripäät kiistelevät, Häyrynen sanoo.
Kärsimys vetoaa tunteisiin
Kulttuuriset pidäkkeet ovat tehokasta polttoainetta populistiselle politiikalle. Poliitikot ymmärtävät ympäristökannanotoissaan, että sutkaukset ja sitaatit Tuntemattomasta sotilaasta uppoavat kansaan.
– Suurten siirtymien edessä poliitikot osaavat käyttää hyväkseen kulttuurisia pidäkkeitä, ja tietyt poliitikot tekevät sitä todella taitavasti. Formaalilla ympäristöpolitiikalla on aika vähän keinoja vastata tällaiseen puheisiin.
Tunnepitoinen suhtautuminen ympäristöasioihin johtaa helposti ”kärsimysten hierarkiaan”, jossa yhden kärsimys on jotenkin tärkeämpää kuin toisen.
– Kärsimyksen hierarkia on minusta ollut aina outo juttu. Työn ja toimeentulon menetys sattuu aina, tapahtuu se sitten tekstiiliteollisuudessa, kaivostoiminnassa tai turvetuotannossa, ja riippumatta siitä, onko syynä idän kaupan romahdus, luonnonvaran köyhtyminen vai ilmastomuutos.
Elinkeinon alasajon aiheuttama tuska tuntuu silti saavan julkisuudessa erilaisia voimakkuuksia suhteessa sen poliittiseen kiinnostavuuteen. Turvetuotanto on ollut helppo sijoittaa kaupunkien ja maaseudun välisen keinotekoisen ja osin poliittisesti ohjelmoidun konfliktin kehykseen. Turve on etulinjassa, kun puolustetaan maaseudun olemassaoloa ja oikeuksia. Samalla se on hyödyllinen vihollinen kaupungista poliittista kannatusta hakeville. Ja kun päädytään kiistelemään kaupungin ja maaseudun välisistä epätasapainoista, kadotetaan lopulta keskustelun alkuperäinen tarkoitus.
– Osittain tässä ollaan myös vuosien takaisten turpeen jatkomahdollisuuksia ja uusiutuvuutta liioittelevien kehittämis- ja politiikkapuheitten panttivankeja.
Kärsijöiden hierarkian maalailun sijaan Häyrysen mukaan tulisi löytää toimivia keinoja auttaa muutoksesta kärsiviä osapuolia.
– On erittäin vaikea laskea, kuka kärsii mistäkin muutoksesta absoluuttisesti eniten. Sen sijaan muutokseen varautumista – muutoskompetenssia – voidaan aina kasvattaa. Jos tiedetään, että elinkeinoala on menossa kohti auringonlaskua, kaivataan syyttelyn sijasta eteenpäin katsovaa muutosstrategiaa.
