Tuoreen tutkimuksen mukaan opettajaopiskelijat tunnistavat jokaisen luokanopettajan olevan ruokakasvattaja. He myös mieltävät ruokakasvatuksen päivittäiseksi, läpi lukuvuoden jatkuvaksi toiminnaksi. Luokanopettajakoulutus ei opiskelijoiden mukaan kuitenkaan ollut lisännyt ammatillista ymmärrystä ruokakasvatuksesta, vaan sen toteuttamisen nähtiin perustuvan lähinnä omaan kiinnostukseen ja luontaiseen ymmärrykseen. Opiskelijat toivoivat, että ruokakasvatusta käsiteltäisiin tulevaisuudessa systemaattisesti osana luokanopettajakoulutusta.
Suomalaisessa tieteellisessä Kasvatus-lehdessä julkaistu tuore tutkimus osoitti, että ruokakasvatuksella ei ole merkittävää roolia luokanopettajien koulutuksessa eikä siellä juurikaan käsitellä ruokakasvatukseen liittyviä pedagogisia kysymyksiä.
– Luokanopettajaopiskelijat kokivat, että heidän valmiutensa ruokakasvatukseen perustuivat vahvemmin henkilökohtaiseen kiinnostukseen ja intuitioon kuin koulutuksen tarjoamiin taitoihin, toteaa väitöskirjatutkija Aija Laitinen Itä-Suomen yliopiston kansanterveystieteen ja kliinisen ravitsemustieteen yksiköstä.
Opettajaopiskelijat arvioivat ruokakasvatuksen toteutumisen riippuvan vahvasti opettajan omista lähtökohdista, kuten arvoista ja kiinnostuksen kohteista, jotka näkyvät niin kouluruokailutilanteissa kuin oppiaineopetuksessa.
Opiskelijat ihmettelivät ruokakasvatuksen vähäistä ja satunnaista käsittelyä omassa opettajankoulutuksessaan. Jo pelkkä kouluruokailun lakisääteinen ohjaaminen ja siihen liittyvien haasteiden ratkaiseminen edellyttävät ammatillista osaamista, ja siksi opiskelijat toivoivat ruokakasvatuksen integroimista systemaattisesti osaksi luokanopettajakoulutusta. Opettajankoulutuslaitokset voivat tehdä osin omia linjauksiaan luokanopettajien monialaisisten opintojen sisällöistä.
Osa opiskelijoista koki koulujen ruokailutilanteet epämiellyttäviksi. – Tämä kokemus voi liittyä ilmapiiriin, mutta myös siihen, ettei koulussa ole sovittu yhteisistä kouluaterioiden ohjauksen toimintatavoista. Se voi tehdä tavoitteellisesta ruokakasvatuksesta haastavaa, Laitinen pohtii.
Moni opettaja esimerkiksi pohtii, kuuluisiko hänen saattaa luokkansa syömään ja syödä yhdessä oppilaiden kanssa. Pitääkö lautanen syödä tyhjäksi? Haittaako jos syö pipo päässä?
Joissain tilanteissa ja kouluissa ruokailutilanteen ohjaus voi käytännössä painottua vain valvontaan, mikä ei täysin vastaa perusopetuslakiin kirjattuja ja kouluruokailusuosituksessa tarkemmin määriteltyjä tavoitteita. Tutkimukseen haastateltiin 12 luokanopettajaopiskelijaa, joista vain yksi oli tietoinen kouluruokailusuosituksesta.
Tavoitteena on, että opettaja toimii ruokailussa terveyttä edistävien elintapojen sekä myönteisen ruokasuhteen roolimallina. Hän myös tukee oppilaiden taitoa syödä oman nälän ja kylläisyyden tuntemusten mukaan. Oppilailta odotetaan tilanteen mukaista käytöstä, mutta samalla heille osoitetaan hyväksyntää, jota ei tarvitse erikseen ansaita. Ilmapiirin tulisi olla mukava, viihtyisä ja emotionaalisesti turvallinen. Ruokailu tulisi ajoittaa siten, että oppilailla voidaan olettaa olevan nälkä.
Lisätietoja:
Väitöskirjatutkija Aija Laitinen, Itä-Suomen yliopisto, kansanterveystieteen ja kliinisen ravitsemustieteen yksikkö, p. 040 417 4194, aija.laitinen@uef.fi
https://uefconnect.uef.fi/henkilo/aija.laitinen/
Tutkimusartikkeli:
Laitinen AL, Tilles-Tirkkonen T, Karhunen L, Talvia S. Tärkeää mutta näkymätöntä – mikä ohjaa luokanopettajaopiskelijoiden ruokakasvatustyötä? Kasvatus 2025;56(2):204–220. https://doi.org/10.33348/kvt.144531
