Niillä nuorilla, jotka saavat kotoaan uskonnollista kasvatusta molemmilta vanhemmilta, on usko Jumalaan vahvinta nuoruuden kaikissa vaiheissa. He myös etääntyvät uskosta epätodennäköisemmin tai kokevat ylipäätään harvoin isoja heilahteluja uskossaan. He eroavat selkeästi niistä nuorista, jotka saavat uskonnollista kasvatusta vain toiselta vanhemmalta tai eivät kummaltakaan.
Tämä selviää juuri British Journal of Religious Education -lehdessä ilmestyneestä artikkelista, joka tarkastelee pitkittäistutkimusaineiston valossa tamperelaisten rippikoulunuorten uskon muutosta aikuisuuteen siirtymässä 14–15-vuotiaasta 25-vuotiaaksi kodin uskontokasvatuksen näkökulmasta. Nuoria seurattiin 10 vuoden ajan. Tarkastelussa olivat erityisesti ne nuoret, jotka eivät ole saaneet uskonnollista kasvatusta kotoa. Tutkimuksessa selvitettiin, miten he eroavat uskonnollista kasvatusta saaneista nuorista: voiko heidän uskonsa vahvistua nuoruudesta aikuisuuteen siirtymässä ja mitkä tekijät siinä merkityksellisiä.
– Noin puolella nuorista usko oli kuta kuinkin samalla tasolla 25-vuotiaana kuin 15-vuotiaana. Joka kolmas taas oli sekä oman arvion että pitkittäistutkimuksen vertailun perusteella etääntynyt uskosta. Noin joka seitsemäs koki lähentyneensä Jumalaa ja usko oli vahvistunut, kertoo artikkelin kirjoittaja, käytännöllisen teologian professori Kati Tervo-Niemelä tutkimustuloksista.
Tervo-Niemelän mukaan muut uskonnolliset vaikutteet tapaavat myös kasaantua kotoa uskonnollista kasvatusta saaneille nuorille, kun taas nuori, joka ei kotoa saa uskontokasvatusta, harvemmin saa sitä muiltakaan.
– Moni näistä nuorista kuvaa ei-uskonnollisen ilmapiirin ympäröineen heitä kaikkialla niin kaveripiirissä kuin sukulaisten kesken.
Nuoret, jotka eivät ole saaneet uskonnollista kasvatusta kotoaan, myös todennäköisemmin etääntyvät rippikoulun jälkeen uskosta, vaikka usein kokevatkin rippikoulun uskoa vahvistavana.
– Huomionarvoista on, että vain toiselta vanhemmalta uskontokasvatusta saaneiden nuorten kehityskulku on lähempänä niitä nuoria, jotka eivät ole saaneet sitä kummaltakaan vanhemmalta, kuin niitä nuoria, jotka ovat saaneet uskonnollista kasvatusta molemmilta vanhemmilta.
Tutkimuksen tulokset korostavat siis vahvasti molempien vanhempien tärkeyttä roolimalleina nuoren uskonnollisessa kasvussa.
– Nuoret, jotka eivät ole saaneet kotoaan uskonnollista kasvatusta, eivät välttämättä kuitenkaan ole sidottuja uskosta etääntymiseen ja vieraantumiseen: kodista huolimatta muut tekijät voivat vaikuttaa heihin vahvistavasti ja pitkälle kantavasti, Tervo-Niemelä mainitsee.
Suurimmalle osalle tärkein tällainen tekijä on ollut rippikoulu. Muina tärkeinä tekijöinä nuoret olivat kokeneet isovanhempien, tutun seurakunnan työntekijän ja koulun vaikutuksen. Koulun oli koettu antaneen yleissivistävää tietoa, kun taas rippikoulun, isovanhempien ja seurakunnan työntekijän vaikutus kuvattiin syvällisemmin uskoon vaikuttavana.
– Kokonaisuudessaan tulokset osoittavat vahvasti sen, että nuoren usko ei synny eikä kasva tyhjiössä, vaan tarvitsee sekä sitä tukevia kokemuksia että ihmisiä, jotka ovat esimerkkejä siitä, mitä tarkoittaa uskominen. Yksittäisenkin ihmisen vaikutus voi olla käänteentekevä.
Artikkeli: Kati Tervo-Niemelä (2020) Religious upbringing and other religious influences among young adults and changes in faith in the transition to adulthood: a 10-year longitudinal study of young people in Finland, British Journal of Religious Education, DOI: 10.1080/01416200.2020.1740169
Lisätietoja:
Professori Kati Tervo-Niemelä: kati.tervo-niemela(at)uef.fi, p. 050 325 3876