Kirurgian sekä ortopedian ja traumatologian professori Heikki Krögerille on myönnetty Maud Kuistilan palkinto tunnustuksena ansiokkaasta ja monipuolisesta opetustyöstä. Kröger tunnetaan kannustavana ohjaajana sekä kliinisen tutkimuksen aktiivisena puolestapuhujana.
Luonnontieteet kiinnostivat Heikki Krögeriä jo lukiossa, mutta lääkäriksi hän päätyi Kuopion yliopistollisessa sairaalassa työskentelevän äitinsä kokemusten innoittamana.
– Äitini kertoi usein sairaalan hyvästä ilmapiiristä ja siitä, miten mukavaa porukkaa hänen työtoverinsa patologian laitoksella olivat. Ehkäpä tällä oli osaltaan vaikutusta siihen, että kiinnostuin alasta ja pyrin opiskelemaan lääketiedettä silloiseen Kuopion yliopistoon, kertoo nykyinen Itä-Suomen yliopiston kirurgian sekä ortopedian ja traumatologian professori.
Krögerin puheesta käy ilmi, että häntä ei koskaan patistettu lääketieteen pariin – kyse oli ennen kaikkea innostuksen tarttumisesta. Innostuksen herättäminen on olennaista myös uusien tutkijasukupolvien kouluttamisessa: hyvältä ohjaajalta vaaditaan asiaosaamisen lisäksi kykyä innostaa ja kannustaa lahjakkaita nuoria tutkijanuralle.
– Ajattelenkin usein, että innostus pitää tartuttaa opiskelijoihin ja kollegoihin siten, että heistä tulee tutkimuspositiivisia, Kröger naurahtaa.
Ohjattavia useilta aloilta
Kröger on uransa aikana opettanut ja ohjannut lukuisia lääketieteen opiskelijoita, erikoistuvia lääkäreitä sekä suomalaisia ja ulkomaalaisia väitöskirjan tekijöitä. Hän on ohjannut monen eri erikoisalan väitöskirjoja, ja väitelleiden joukossa on erikoislääkäreitä ortopedialta, kirurgialta, fysiatrialta, reumatologialta, sisätaudeilta, pediatrialta, psykiatrialta ja gynegologialta.
– Laajaa joukkoa yhdistävä tekijä löytyy tuki- ja liikuntaelinsairauksista, jotka tavalla tai toisella liittyvät kaikkien ohjattavieni tekemisiin. Koulutettavia on ollut niin yliopiston puolella kuin sairaalassakin, kertoo Kröger, joka opetustyönsä ohella tekee myös tekonivelleikkauksia Kuopion yliopistollisessa sairaalassa.
Kröger kuvaa itseään opettajaksi, tutkijaksi ja kliinikoksi, joka kertoo ajautuneensa omalle erikoisalalleen sattumoisin.
– Ollessani opintojeni loppumetreillä patologi Tapani Sorvari soitti minulle ja kysyi, haluaisinko lähteä mukaan professori Esko Alhavan kirurgiaan liittyvään tutkimusprojektiin. Kerroin jo ehtineeni suorittaa syventävät opintoni, jolloin hän ilmoitti, että kyse olisikin väitöstutkimuksesta. Päätin tarttua tilaisuuteen.
Ryhmän tutkimusaiheena oli luun histomorfometria, jonka avulla voidaan mitata luun histologisia tapahtumia eli selvittää, miten uudisluuta muodostuu, miten se mineralisoituu ja miten luu haurastuu. Metabolisten luusairauksien diagnostiikka perustuu tähän tekniikkaan.
– Omaksi aiheekseni tarkentui nivelreumaan liittyvän osteoporoosin tutkiminen, vuonna 1990 tohtoriksi väitellyt Kröger kertoo.
Yhdessä tekeminen yleistynyt
Krögerin tutkijanuran alkuvaiheessa tutkimustyö oli pitkälti itsenäistä ja yksinäistä puurtamista.
– Taustatukea ja apua sai kyllä pyydettäessä, mutta ero nykyisen ja silloisen ilmapiirin välillä on selvä. Nyt yhdessä tekeminen on yleistynyt ja tutkimuksen tekeminen on muuttunut yhteisöllisemmäksi. Tästä huolimatta tutkijan pitää kyetä yhä myös itsenäiseen työskentelyyn.
Kröger on pyrkinyt kehittämään itseään ohjaajana, jotta hän kykenisi antamaan tuleville tutkijasukupolville mahdollisimmat hyvät eväät. Vaikutteita hän kertoo saaneensa muun muassa ulkomailta.
– Olen ollut postdoc-tutkijana Cambridgessa ja vierailevana professorina Edinburghissa ja näistä kokemuksista olen voinut ammentaa myös omaan ohjaustyöhöni. Lisäksi olen vastaväittäjänä ja esitarkastajana päässyt tutustumaan muissa suomalaisissa yliopistoissa toimivien ohjaajien toimintatapoihin sekä kuulemaan ohjattavien kokemuksia.
Yhteensä 32 väitöskirjaa ohjanneen ja yli 20 kertaa vastaväittäjänä toimineen Krögerin mukaan opetuksen ja ohjauksen laatuun pitää panostaa, koska tulevaisuuden asiantuntijat koulutetaan nyt. Koulutus on asia, josta ei ole varaa tinkiä.
– Valtion tutkimusrahoitus klinikoilla tehtävään tutkimukseen vähenee jatkuvasti, minkä vuoksi muun muassa säätiöiden merkitys on korostunut. Rahoituksesta käydään kovaa kamppailua monien alojen kesken. Perustutkimus on luonnollisesti aina tärkeää, mutta erityisesti tässä ajassa tarvitsemme mielestäni lisää kliinistä, käytännönläheistä ja välittömästi vaikuttavaa tutkimusta.
Krögerin mukaan muun muassa Kuopiossa tehdään paljon kliinistä tutkimustyötä, jonka tulokset ovat arvokkaita niin potilaan, lääketieteen kuin yhteiskunnankin kannalta. Hyväksi esimerkiksi hän nostaa Kuopion kaatumisten ehkäisy -tutkimuksen, jossa selvitettiin ikäihmisten toimintakykyyn vaikuttavia tekijöitä.
– Tuloksia hyödyntämällä voimme lisätä ikääntyvien omatoimisuutta, parantaa heidän elämänlaatuaan ja säästää samalla yhteiskunnan kustannuksia – varsinkin, kun tulosten pohjalta luodaan monistettavia toimintamalleja.
– Tutkimustoimintamme ortopedian, traumatologian ja käsikirurgian klinikalla on vilkasta, mikä vaikuttaa myönteisesti koko yksikkömme toimintaan, Kröger lisää.
Koulutettavista kollegoiksi
Krögerin mukaan lahjakkaiden opiskelijoiden ohjaaminen tutkijanuralle on monin tavoin palkitsevaa.
– Ajan myötä ohjattavista kasvaa kollegoja. Osa heistä jatkaa tutkimustyötä väitöksen valmistuttua, ja he ottavat myös vastuuta uusista ohjattavista. Tämä tuottaa ohjaajalle suurta iloa, sillä menestyvä tutkimustoiminta tarvitsee jatkuvuutta.
Entä millainen on innostava ohjaaja, joka saa lahjakkaat opiskelijat jatkamaan tutkijanuralle?
– Ennen kaikkea helposti lähestyttävä, jotta häneltä uskalletaan kysyä neuvoja. Hän innostaa, kannustaa, osallistaa, antaa vastuuta ja opettaa itsenäiseen päätöksentekoon.
Krögerin mukaan tutkimus valmistuu ja tuottaa tuloksia nopeammin, kun ohjaajan ja ohjattavan vuorovaikutus on sujuvaa ja tutkimuksen perusedellytykset ovat kunnossa.
– Ohjaajan pitää olla hyvin tavoitettavissa, sillä kliinisen työnsä ohella tutkimusta tekevänkin aika voi olla kortilla. Työn etenemisen ei pidä hidastua vastaamattomien sähköpostien takia.
Professori pitää tärkeänä myös tutkijayhteisöjen rakentamista ja kansainvälisten verkostojen luomista.
– Niissä tutkijat voivat jakaa ajatuksia ja oppia toisiltaan paljon.
Krögerin mukaan ohjaajien koulutusta tarvitaan lisää. Hän kuitenkin huomauttaa, että kaikkien luonne ei välttämättä hyväksi ohjaajaksi taivu.
– Kyse on osin myös persoonallisista ominaisuuksista. Hyviä ohjaajia tarvitaan siirtämään osaamista eteenpäin. He varmistavat, että meillä on myös tulevaisuudessa riittävästi päteviä tutkijoita. Ohjaajien palkitseminen on yksi keino tehdä näkyväksi ohjaajien tekemää tärkeää työtä. Olen erittäin ylpeä saamastani Maud Kuistilan palkinnosta, joka taisi nyt mennä ensimmäistä kertaa ortopedille, Kröger sanoo.
Lue lisää:
Maud Kuistilan muistosäätiö palkitsi professori Heikki Krögerin
