Rajaseutujen luon­non­suo­je­lu­po­li­tiik­ka kan­sain­vä­lis­ten suhteiden tutkijan polt­to­pis­tees­sä

Meksikon, Guatemalan ja Belizen raja-alueella virtaa Usumacinta-joki. Sen laajasta, 73 200 neliökilometrin valuma-alueesta on suojeltu noin 35 prosenttia. Hanna Laako on viettänyt kyseisellä rajaseudulla kymmenkunta vuotta tutkijanurastaan. Viimeisimmissä tutkimuksissaan hän on pureutunut luonnonsuojelupolitiikkaan ja kansainvälisten suhteiden yhteyksiin kansainvälisillä rajamailla.

– Tutkijana olen kiinnostunut siitä, mikä merkitys kansainvälisten suhteiden kannalta on sillä, että Usumacintasin valuma-alueen kaltaisia raja-seutuja luonnonsuojelullistetaan. Pohdin myös sitä, miten rajamaille kohdistuvat luonnonsuojelumenetelmät ja niillä toimivat luonnonsuojelijat rakentavat kansainvälisiä suhteita, asettuvat osaksi niitä ja jopa muuttavat niitä, Laako kertoo.

Tästä tematiikasta on kyse esimerkiksi Laakon tutkimushankkeessa, jota Koneen säätiö rahoittaa. Siinä hän selvittää Mesoamerikan trooppisten sademetsien luonnonsuojelupolitiikaa Maya-sademetsän (Maya Forest/Selva Maya) alueella. Kyse on Maya-kulttuurin aikanaan voimakkaasti muokkaamasta alueesta, joka pääsi villiintymään uudelleen espanjalaisvalloitusten jälkeen.

– Maya-sademetsä on luonnonsuojelijoiden, tutkijoiden ja biologien 1990-luvulla kehittämä termi sen suojeluun yhtenäisenä ekologisena alueena.

Luonto ja luon­non­suo­je­lu jää usein statistin rooliin kan­sain­vä­lis­ten suhteiden tutkimuksessa

Maya-sademetsä on yksi esimerkki kansainvälisestä ylirajaisen suojelun strategiasta, jota sekä suuret kansainväliset luonnonsuojelujärjestöt että paikalliset luonnonsuojelujärjestöt ovat ajaneet. Laakon mukaan ne halusivat suojella luonnonvaroiltaan rikkaita rajaseutuja ylirajaisesti, sillä luonto ei kunnioita ihmisten keksimiä poliittisia rajoja.

– Toisaalta järjestöillä oli myös ajatus, että ylirajainen luonnonsuojelu toisi rauhaa raja-alueille. Tämä oli punainen vaate poliittisen ekologian tutkijoille.

Laako huomauttaa, että luonto ja luonnonsuojelu jäävät kansainvälisten suhteiden tutkimuksessa usein statistin rooliin, vaikka etenkin rajamailla luonto on usein erilaisten poliittisten prosessien näyttämö ja poliittisia rajojakin vedetään luonnonelementtien mukaan. Tästä yksi esimerkki on Usumacinta-joki joka muodostaa 356 kilometriä pitkän rajan Meksikon ja Guatemalan välillä. Ja kuitenkin esimerkiksi raja-alueiden valtiot sekä raja-alueilla elävät yhteisöt ja siellä toimivat luonnonsuojelijat luovat kansainvälisiä suhteita hyvin monisyisellä tavalla.

– Kenttätöissä olemme havainneet, että luonnonsuojelijoilla on runsaasti tietotaitoa ja ympäristöyhteistyökykyä, jolla näitä suhteita luodaan. Lisäksi vaikeapääsyisen ja syrjäisen Maya-sademetsän alueella asuvat yhteisöt ovat enemmän tekemisissä toistensa kanssa yli rajan kuin maansa keskushallinnon kanssa.

Kan­sain­vä­li­nen tutkimushanke vei luon­non­suo­je­lu­po­li­tii­kan äärelle

Viime vuosina Laako on tutkinut Guatemalan, Meksikon ja Belizen rajaseuduilla virtaavan Usumacinta-joen valuma-aluetta ja siellä toteutettua luonnonsuojelupolitiikkaa. Vuonna 2017 alkaneessa tutkimusprojektissa oli mukana biologeja, maantieteilijöitä ja yhteiskuntatieteilijöitä 21 yliopistosta ja tutkimusorganisaatiosta.

– Tein tutkimusprojektissa monitieteisen loikan, kun maantieteellinen painotus tuli mukaan tutkimukseeni, erityisesti erilaisten tilojen ymmärtäminen ja territoriaaliset muutokset. Monitieteellisen tutkimuksen tekeminen on ollut haasteellista – niissä joutuu menemään epämukavuusalueille eli omien totuttujen näkökulmien ulkopuolelle, mutta se on samasta syystä myös todella rikastuttavaa.

Samalla luonnonsuojelupolitiikka tuli uutena tutkimuskysymyksenä mukaan Laakon tutkimukseen. Toisaalta hän myös palasi väitöstutkimuksesta tuttuun rajaseututeemaan. Uusimmassa, arvostetun Political Geography -julkaisun artikkelissa Laako ja hänen tutkijakollegansa Edith Kauffer tarkastelevat frontier-käsitteen avulla, millä tavalla luonnonsuojelu asettuu osaksi rajaseutuja. Yhdysvaltalaisen historioitsijan Frederic Jackson Turnerin käyttöönottama termi on ollut pitkään kiistanalainen tutkijoiden keskuudessa.

– Viime vuosikymmenien aikana termi on noussut uudelleen pinnalle, kun globaalia etelää koskevaa tutkimusta on haluttu uudistaa. Uusimmassa tutkimuksessa frontier-valtasuhteiden muutoksia on pyritty katsomaan erityisesti ympäristönäkökulmasta.

Raja-alueilla luon­non­suo­je­lus­sa on mukana myös ko­lo­nia­lis­ti­sia piirteitä

Kiisteltyä frontier-käsitettä käytetään, kun tarkastellaan rajaseuduille kohdistuvia resurssivalloituksia ja valtasuhteiden muutoksia. Ekologiset toimijat yritetään nähdä omana rajaseudulla toimivana vyöhykkeenään, mitä kuvataan ekologisen rajavyöhykkeen (ecological frontier) käsitteellä.

Laako ja Kauffer havaitsivat tutkimuksessaan, että luonnonsuojelu asettuu monimutkaisella ja monisyisellä tavalla osaksi rajaseuduilla vallitsevaa politiikkaa. Luonnonsuojelussa on mukana globaaleja ja myös kolonialistisia piirteitä.

– Toisaalta luonnonsuojelupolitiikka on rajaseutujen yhteisöille keino vastustaa suuryrityksiä ja kaivoksia. Monet yhteisöt Usumacintan valuma-alueella ovatkin tehneet yhteistyötä luonnonsuojelijoiden kanssa vastustaakseen ekstraktivistisia resurssivalloituksia. Valtiolla on alueella myös oma roolinsa sekä luonnonsuojelun toimeenpanijana että ekstraktivistiseen resurssivalloitukseen osallistuvana toimijana. Luonnonsuojelupolitiikassa onkin paljon hankauskohtia etenkin valtioiden toimintaan liittyen.

Väitöskirja Meksikon zapatisteista

Laako lähti kansainväliselle urapolulle jo opiskeluaikana. Hän suoritti maisterintutkintonsa politiikasta ja kansainvälisistä suhteista Aberdeenin yliopistossa Skotlannissa. Tie vei Espanjaan Salamancan yliopistoon, jossa Laako aloitti tohtoriopinnot politiikantutkimuksen tohtoriohjelmassa. Se painottui erityisesti Latinalaisen Amerikan tutkimukseen.

– Kiinnostus Meksikon zapatisteihin oli herännyt jo Aberdeenissa. Zapatistien historia kiehtoi, sillä he onnistuivat valmistautumaan piilossa kymmenen vuoden ajan ennen kuin nousivat koko maailman tietoisuuteen vuonna 1994. Liike myös vaihtoi radikaalisti kurssiaan alkuvaiheen aseellisen kapinan jälkeen ja suuntautui kansalaisyhteiskuntaan. Minua kiinnosti myös liikkeen sijoittuminen osaksi laajempaa alkuperäiskansaliikkeiden aaltoa, jonka myötä ne nousivat merkittäviksi toimijoiksi etenkin Amerikoissa.

Aberdeenissa Laako kiinnostui myös kansainvälisten suhteiden dekolonisaation teemoista. Yliopistolla oli paljon aihepiiristä innostuneita nuoria kriittisiä tutkijoita. Myös Laakon oman väitöstilaisuuden vastaväittäjän Branwen Gruffydd Jonesin vuonna 2006 ilmestynyt kirja Decolonizing International Relations innosti aiheeseen, sillä teos pureutui muun muassa siihen, miten tietoa kansainvälisistä suhteista tuotetaan länsimaiden ulkopuolella.

– Oman tutkimukseni eri teemoja on aina yhdistänyt politiikan ja kansainvälisten suhteiden tutkijan näkökulmia. Tarkastelen tutkimuskohteita suhteessa globaaleihin valtasuhteisiin ja -rakenteisiin.
Laakon väitöstutkimus Meksikon zapatisteista valmistui lopulta Helsingin yliopistossa maailmanpolitiikan linjalta ja osana Amerikkojen tutkijakoulua vuonna 2011.

Em­pi­ria­läh­töi­syys kasvussa kan­sain­vä­lis­ten suhteiden tutkimuksessa

Väitöskirjaa varten Laako teki kenttätöitä Meksikossa. Pitkillä Atlantin ylittävillä lennoilla monet aiemmin tärkeiltä näyttäneet tutkimuskysymykset alkoivat tuntua merkityksettömiltä ja lopulta hän päätti lähteä tutkijavaihtoon Meksikoon antropologiseen instituuttiin CIESASiin.

– Tässä vaiheessa dekolonisaatiosta tuli tutkimukseni keskeinen teema. Minun oli kyseenalaistettava perinteisiä tutkimuksen valtasuhteita ja tälle antropologia tarjosi työkalut. Tämä oli ensimmäinen monitieteellinen ponnistukseni. Nyt dekolonisaatiokysymykset ovat Euroopassakin saaneet enemmän tuulta alleen  tieteessä ja tutkimuksessa.

Laako kiittääkin meksikolaisia tutkijoita ja tutkimusyhteisöä mahdollisuudesta kasvaa tutkijana.

– Monitieteisyyden tarve nousi siellä vahvasti esiin. Omassa tutkimuksessani tämä on tuonut kansainvälisen politiikan ja maailmanpolitiikan näkökulmien rinnalle ymmärryksen paikallisen kontekstin merkityksestä etenkin siinä, miten tieto paikantuu erilaisiin konteksteihin.  Empirialähtöisyys on kansainvälisten suhteiden tutkimuksessa kasvamassa, mutta aineisto- ja kenttälähtöinen tutkimus ei ole ollut sille tavanomaista.