Sodan traumat siirtyivät perheissä eteenpäin

Sota-aika jätti jälkensä suomalaisiin perheisiin. Rintamalta kotiutuneet perheenisät ja pojat saattoivat olla traumatisoituneita, nähdä painajaisia, juopotella ja käyttäytyä väkivaltaisesti perheenjäseniään kohtaan. Hei eivät välttämättä kyenneet enää samalla tavalla työelämään kuin aiemmin. Kodista ja maatilan töistä yksin huolehtineet äidit taas saattoivat olla velvollisuuksistaan uupuneita. 

Sodan aiheuttamista henkisistä taakoista ei ollut tilaa eikä tilaisuutta puhua, ja näkyvästi mieleltään järkkyneitä pidettiin heikkoina. Henkistä epätasapainoa ja mielen sairauksia pidettiin myös häpeällisinä, minkä vuoksi niistä vaiettiin kodin ulkopuolella.

– Suomessa keskityttiin sodan jälkeen voimallisesti maan jälleenrakentamiseen, ja katse pyrittiin suuntaamaan tulevaisuuteen. Elämä oli aineellisesti niukkaa, ja monessa perheessä energiaa riitti vain arjesta selviämiseen. Henkistä hyvinvointia ei osattu miettiä erikseen, eikä siihen ollut yhteiskunnan tukea juurikaan saatavilla, kuvailee kulttuurintutkija, dosentti Kirsi Laurén. 

Hän on kirjoittanut yhdessä FT, historioitsija Antti Malisen kanssa tutkimusartikkelin lasten kokemasta sodanjälkeisestä perhe-elämästä. Artikkelissa tarkastellaan häpeän ja vaikenemisen kulttuurin merkitystä turvattomuutta ja kotiväkivaltaa käsittelevissä vaikeissa muistoissa. Aineistona tutkimuksessa käytettiin Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran Perheissä jatkunut sota -kirjoituskeruun tuloksena saatua muistitietoa.  

Ei enää vaikenemista

– Aika on selvästi nyt kypsä sille, että vaikeita muistoja pystytään nostamaan esiin. Tutkimusta varten kerätyissä kirjoituksissa kävi ilmi, että traumaattisten kokemusten ja muistojen käsittelylle on edelleen tarvetta. Taustalla on toive siitä, että asialle saataisiin viimeinkin piste, eikä vaikenemisen kulttuuri siirtyisi enää seuraaville sukupolville. 

Kirjoittamalla kertominen, tietty anonyymisyys, on voinut olla monelle helpompi tapa käsitellä vaikeita ja häpeällisiäkin asioita, kuin muistojen kertominen kasvokkain.

– Sodan ja sen seurausten julkinen muistelu ja historiankirjoitus keskittyivät meillä varsin pitkään sodan politiikkaan, rintaman tapahtumiin ja sankaritarinoihin. Viimeisten vuosikymmenten ajan tutkimuksissa ja julkisessa keskustelussa, kuten myös meidän tutkimusaineistomme kirjoituksissa, ääneen pääsevät myös lapset ja naiset, tämän hetken aikuiset naiset ja miehet.

Laurén kertoo, että sotaan liittyvissä tutkimuksissa on tapahtunut affektiivinen käänne eli hyökkäys- ja toimintahistorian sijaan, tai sen rinnalla, on kiinnostuttu yhä enemmän myös kokemuksista ja tunteista. 

– Se näkyy myös populaarikulttuurin puolella: elokuvissa, teatteriesityksissä ja kirjallisuudessa kerrotaan yhä enemmän myös siitä, mitä niin sodassa kuin kotirintamalla tapahtui ja tunnettiin. 

Esiin nostettu mikrohistoriallinen arjen näkökulma muokkaa osaltaan yhteiskuntaa sallivammaksi, ja tunteista on turvallisempaa puhua kuin aiemmin. 

– Samanlainen ilmiö sodan kokemusten ja traumojen käsittelyssä on nähtävissä kansainvälisessä tutkimuksessa ja kulttuurisissa tavoissa käsitellä vaikeita muistoja julkisesti.

Ilmiö, jota ei aiemmin ollut olemassa

Nykypäivän ihmisestä tuntuu kummalliselta, ettei sodasta palaaville miehille ollut tarjolla minkäänlaista henkistä apua tai terapiaa. 

– Siihen aikaan tuen tarvetta ei vielä ymmärretty, eikä posttraumaattisen kokemuksen hoitamisesta ollut riittävästi tietoa. 

Laurénin mukaan kirjoituksissa käsitellään siis sellaista ilmiötä, jota ei aiemmin ollut edes virallisesti olemassa. 

– Kirjoittajien mukaan on helpottavaa, että näistä kokemuksista saadaan viimeinkin puhua, ja salailu ja hiljaisuus asian ympärillä päättyvät. Myös se auttaa, että näitä käsitellään julkisuudessa. Silloin huomataan, samankaltaisia asioita on tapahtunut muillekin. Näin paranemisprosessikin pääsee käyntiin. 

Vähättelyä ja mollausta

Vaikka kirjoituksista osa oli valoisiakin, ja ne kertoivat hyvistä ja rakastavistakin perheistä, oli suurin osa teksteistä liikuttavia kertomuksia siitä, miten vähäinen lasten ihmisarvo tuolloin oli. Lasten kohtaama ruumiillinen ja henkinen kuritus on ollut arkipäivää useissa perheissä.

– Itselleni on jäänyt mieleen muun muassa ”Pertin” kertomus, jossa kuvailtiin, miten hän oli koko lapsuutensa yrittänyt olla mieliksi vanhemmilleen. Ainoana lapsena hän oli ollut kuuliainen ja kiltti ja toivonut huomiota etenkin arvaamattomasti käyttäytyvältä isältään. Isä kuitenkin noudatti sen ajan kasvatusmetodia ”se joka vitsaa säästää, se lastaan vihaa”, ettei lapsesta vain tule ylpeää. Pertti ei ollut isänsä mielestä tarpeeksi miehekäs, eikä häntä niin ollen koskaan kehuttu tai rohkaistu.

Kerran Pertti muistaa kuitenkin saaneensa kehut isältään saunan lämmityksestä.

– Ja yhä hän muistaa, miten hyvältä se yksi kerta tuntui. 

Kirjoituksista käy myös ilmi, miten impulsiivisia sekä isät että äidit saattoivat olla, ja miten yhtäkkisiä ja ehdottomia päätöksiä lasten kasvattamisen suhteen tehtiin. Tämä kertoo Laurénin mukaan jatkuvasta uupumuksesta ja ahdistuksesta. 

Isommat sisarukset suojelivat pienempiään, etenkin väkivaltaisilta ja humalaisilta isiltään.

– Eniten minua liikutti fyysisen kurituksen lisäksi lasten jatkuva mollaaminen ja vähättely. Yhdessäkin kertomuksessa mainittiin, miten perheen isä toistuvasti muistutti poikaansa siitä, ”ettei hän voi ymmärtää mitään, kun ei ole itse ollut sodassa”. 

Häpeälliset kokemukset ovat saattaneet aiheuttaa myöhemmin masennusta ja vaikeuksia solmia pysyviä ihmissuhteita. 

Osa on saanut purettua traumojaan terapiassa, mutta jälkihoitoon on saattanut mennä kauan.

– Joidenkin kohdalla on mennyt pitkään ymmärtää, miten nämä asiat siirtyvät sukupolvelta toiselle ja miten sodan traumat vaikuttavat jälkeläistenkin elämään pitkän aikaa. 

Tärkeitä tutkimuksia

Laurén sanoo, että kun yhteiskunta kohtaa ison kriisin, on tärkeää, että kriisi ja sen monenlaiset vaikutukset tunnustetaan julkisesti ja avoimesti. 

– Toki on selvää, että häpeällisten ja vaikeiden asioiden tunnustaminen, esimerkiksi sotarikokset tai ihmisoikeusloukkaukset, ja niiden esille nostaminen vaatii tietyn ajan ennen kuin niistä kyetään puhumaan ääneen. 

Sota on yksi suurimmista ihmiskunnan kriiseistä, eivätkä suomalaiset väsy lukemaan sodistaan. Nyt kun erilaisten vähemmistöjen ja naisten ja lasten tarinat pääsevät esiin, saadaan sodan tapahtumiin ja vaikutuksiin taas uutta näkökulmaa.

– Pienet tarinat ja henkilökohtaiset kokemukset kiinnostavat. Ne ovat myös tutkimuksellisesti tärkeitä, sillä ne kantavat mukanaan sitä kulttuurista ja yhteiskunnallista ilmapiiriä ja arvomaailmaa, joka eri aikoina on vallinnut. 

Mikrohistoriaan liittyvät näkökulmat kertovat siis laajemminkin kyseisen ajan asenteista ja arvomaailmasta. 

– Lisäksi minusta on terveen yhteiskunnan merkki, että menneisyyden vaikeistakin asioista uskalletaan puhua rehellisesti, vaikka ne eivät aina olisikaan niin kovin kunniakkaita. 
 

Artikkelin open access -julkaisu