Turvesoiden tulevaisuus tehdään yhdessä paikallisten kanssa

Suot ja niiden hyödyntäminen on aihe, joka takuuvarmasti herättää monenlaisia mielipiteitä ja varsin kiivastakin keskustelua. Turpeen energiakäyttö tulee vähenemään sen korkeiden hiilidioksidikaasupäästöjen takia, mikä tarkoittaa samalla turvealan yrittäjille oman elinkeinon menettämistä, tai ainakin sen rajua muutosta.

Miten siirtymä turpeen energiakäytöstä voitaisiin tehdä niin, että mikään osapuoli ei kärsi siitä kohtuuttomasti? Tähän oikeudenmukaiseen siirtymään vastauksia etsitään Itä-Suomen yliopiston vetämässä kehittämishankkeessa Suo 2.0 – Kokonaiskestävyydestä elinvoimaa Ilomantsiin. Hankkeessa kartoitetaan vaihtoehtoisia muotoja soiden ja turpeen perinteisen hyödyntämisen tilalle ja uudistetaan turpeen energiakäyttöön liittyviä elinkeinoja ja yhteisöllisiä ajattelutapoja Pohjois-Karjalan alueella.

Rahoitusta hanke on saanut Euroopan unionin Oikeudenmukaisen siirtymän rahastosta, joka pyrkii lieventämään ilmastosiirtymän haitallisia vaikutuksia tukemalla niitä alueita, joihin siirtymä vaikuttaa eniten. Suomessa rahastolla tuetaan tavoitetta turpeen energiakäytön puolittamisesta vuoden 2030 loppuun mennessä.

– Reilun siirtymän rahoitus lähtee siitä, että turpeen käyttö tulee vähenemään. Turve ja suot pitäisi jättää mahdollisimman omilleen, niitä pitäisi jopa ennallistaa, jotta ne ovat luonnon ja ilmaston kannalta toimivia, hankkeen johtaja Simo Häyrynen kertoo.

Kokonaiskestävyyden ajatuksesta tukea reiluun siirtymään

Turvesiirtymä on hankkeen tutkijoiden mielestä yksi parhaista esimerkeistä siitä, mitä suuri murros aiemmin hyväksytyn perinteikkään elinkeinon kohdalla tarkoittaa. 

Jotta soiden käyttöä saataisiin muutettua ympäristön kannalta kestävämmäksi, on otettava huomioon ne moninaiset vaikutukset, joita muutoksella on ympäröivään yhteisöön. Tällaisesta ajattelutavasta käytetään termiä kokonaiskestävyys, joka koostuu ekologisesta, kulttuurisesta, sosiaalisesta ja taloudellisesta ulottuvuudesta eli pilarista. 

Suo 2.0 -hanke lähestyy kokonaiskestävyyttä siitä näkökulmasta, että ekologinen pilari on kaiken perusta, jonka kärsiessä muutkin pilarit voivat romahtaa.

– Meidän pitää hyväksyä se, että pilarit eivät ole täysin verrannollisia ja rinnakkaisia, vaan kyllä ekologinen on tärkein. Jotta se saadaan pysymään vakaana, on myös muut pilarit otettava huomioon, Häyrynen avaa.

Ekologisesta kestävyydestä ja luonnon hyvinvoinnista ei turvesoiden kohdallakaan voida tinkiä, vaan muita pilareita pyritään kohottamaan sen tasolle. Häyrynen korostaa kulttuurisen pilarin kriittisyyttä isoissa yhteiskunnallisissa murroksissa.

– Kulttuurinen pilari on hyvin tärkeä. Tai se ei ole edes pilari, kulttuuri on sidosaine. Jos paikallinen kulttuuri ei hyväksy murrosta, niin se tuskin kovin kitkattomasti etenee.

Häyrynen on huomannut Irlannissa turvesiirtymän parissa tutkimusta tehdessään, miten tärkeää soiden uusien käyttötapojen etsimisessä on paikallisen kulttuuriperinteen huomioiminen. Irlannissa, jossa on myös perinteisesti hyödynnetty soiden turve energian tuotantoon, paikallista mennyttä turvetuotannon kulttuuria ja historiaa on kerätty erilaisiin näyttelyihin ja patsaspuistoihin.

Suo 2.0 -hankkeessa suon roolia yhteisön kulttuurisessa omakuvassa vahvistetaan ilomantsilaisen näyttämökerhon toteuttaman näytelmän kautta. 

– Teatteri sopii hyvin tähän hankkeeseen, sillä se tuo ihmisten omakuvaa ja identiteettiä esiin mielestäni mainiolla tavalla, Häyrynen sanoo.

Osallistavat suokokeilut avartavat käsitystä soista

Ilomantsi on ihanteellinen kohde kehittää toimivia tapoja turvesiirtymän tekemiseen. Alueella on paljon soita ja paljon turvealan yrittäjiä. Ja sitä myötä jännitteinen tilanne. Keskustelut soista eri asioita toivovien turvetuotantoyhtiöiden, luonnonsuojelijoiden ja paikallisten poliitikkojen kesken kärjistyvät herkästi. 

– Puhutaan ilmiselvästi eri asioista. Ihmiset puhuvat toistensa ohi, eivätkä oikein ymmärrä toisiaan. Hankkeemme toimii keskusteluissa eräänlaisena ulkopuolisena ympäristösovitteluelimenä, Häyrynen sanoo.

Hankkeessa paikalliseen kulttuuriperintöön perehtyvä historiantutkija Jani Karhu on aiemmin tutkinut saman tyyppisiä tilanteita Kolin kehittämisessä. 

– Visiot eivät ota kohdatakseen eikä päästä muodostamaan yhteistä tilannekuvaa siitä, mitä pitäisi tehdä. Meidän hankkeemme antaa toivon mukaan kokemuksia siitä, miten tämän tyyppistä lähestymistapaa voisi hyödyntää, Karhu toteaa.

Yhteistä ymmärrystä tulevaisuuden soista hanke pyrkii luomaan myös järjestämällä osallistavia suokokeiluita, joissa haetaan muuttuvan suon käyttöön soveltuvia ratkaisuja yhdessä paikallisten ihmisten kanssa heidän omista lähtökohdistaan. 

Kokeiluihin on tarkoitus kutsua kaikki alueen soiden kanssa tekemisissä olevat ihmiset, kuten maanomistajat, vapaa-ajan asukkaat ja metsäkoneyrittäjät, yhteen ja keskustella erilaisista suonkäyttömahdollisuuksista. Tutkijat toivovat voivansa luoda fyysisesti lähekkäin mutta henkisesti melko kaukana toisistaan olevien ihmisryhmien välille uusia keskusteluyhteyksiä.

Kokeiluihin osallistujille esitellään ajatuksia, miten suota voisi hyödyntää. Voisiko metsäkoneyrittäjä turpeen noston sijaan ennallistaa soita samalla työkoneella? Voisiko suon kulttuurisia merkityksiä hyödyntää nykyistä enemmän matkailussa tai elintarviketuotannossa? 

– Toivon, että pystymme auttamaan paikallisia soiden kanssa tekemisissä olevia ihmisiä lähemmäksi yhteistä tilannekuvaa soista ja siitä, miten niitä voitaisiin katsoa kokonaisvaltaisemmin kuin vain esimerkiksi turpeen lähteenä, Jani Karhu sanoo.

Suo 2.0 – Kokonaiskestävyydestä elinvoimaa Ilomantsiin 2024–2026

• Itä-Suomen yliopiston johtama hanke, mukana Suomen ympäristökeskus ja Maaseudun Sivistysliiton Vaara-Karjalan kulttuuriyhdistys ry
• Rahoittajana EU:n Oikeudenmukaisen siirtymän rahasto (JTF)
• Hankkeen verkkosivut: uefconnect.uef.fi/tutkimusryhma/suo-2.0-kokonaiskestavyydesta-elinvoimaa-ilomantsiin