Työyh­tei­sö­tai­to­jen ytimessä on vuorovaikutus

Mitä syntyy, kun luonnontieteilijä ja vuorovaikutuksen tutkimukseen erikoistunut sosiaalipsykologi kohtaavat? Paitsi vuosien mittainen ystävyyssuhde, myös ammatillinen yhteistyö, jonka tuloksena on ilmestynyt kolme kirjaa työyhteisötaidoista. Uusin niistä pureutuu työyhteisötaitoihin erityisesti digiajan työyhteisöissä.

Sosiaalipsykologit Kaarina Mönkkönen ja Satu Roos ovat peilanneet työyhteisötaitoja omiin kokemuksiinsa erilaisissa yhteistyöprojekteissaan. Kun toinen on pitkän linjan vuorovaikutuksen tutkija ja toisella on taustalla myös luonnontieteilijän koulutus, ajattelemisen ja tekemisen tavoissa on eroja.

– Kaarina ajattelee paljon ja nopeasti. Itse introverttina kuuntelen aina hitaasti ja saatan jossakin vaiheessa sanoa, että voisiko asia olla näin. Edelleen olen hämmästynyt siitä, kuinka tosissaan Kaarina ottaa kiinni haparoivista ajatuksistani. Tässä on kyse kuulluksi tulemisesta. Vaikka kuinka epäröivästi esität jonkin epävarman ajatuksen, se otetaan tosissaan, Roos sanoo.

Mönkkösen ja Roosin uusimman kirjan ydinteema on ajatus siitä, ettei työyhteisötaitoja voi ymmärtää irrallaan yksilöistä ja heidän välisestä vuorovaikutuksestaan. Ei myöskään riitä, että ihmiset ovat fiksuja, vuorovaikuttavat ja kokevat, että heillä on hyvät työyhteisötaidot – asioita pitää myös saada aikaiseksi yhdessä.

– Jos puhutaan pelkästään työyhteisötaidoista, se kuulostaa vähän samalta kuin pelaisi jalkapalloa ilman joukkuetta. Työyhteisötaidot tulevat näkyviin ja toteutuvat yhteisessä ympäristössä, jossa ne ovat paitsi yksilöiden yhteisiä taitoja, myös työyhteisön taitoja. Tästä syntyy yhteisvaikuttavuus. Opitaan toimimaan yhdessä ja jokaisella on oma roolinsa ja tehtävänsä. Vuorovaikutus on se, mikä liimaa yhteen, Mönkkönen kertoo.

Roos ja Mönkkönen korostavat, että työyhteisötaidot ovatkin tuulenkestäviä taitoja, joilla pärjää myös myrskyssä. Mitään hyvän työyhteisötaitojen keittokirjaa he kuitenkaan eivät ole tarjoamassa. Sen sijaan he ovat koonneet eväskoriin aineksia, joiden kautta omia työyhteisö- ja vuorovaikutustaitojaan voi pureskella ja reflektoida.

– Ottakaa puheeksi, olkaa tietoisia, keskustelkaa, reflektoikaa ja arvioikaa. Vuorovaikutus ei ole jotain tietyllä tavalla tapahtuvaa, vaan asia, johon voi itse vaikuttaa, Roos sanoo.

Kussakin kirjan luvussa he kuitenkin antavat vinkkejä siihen, miten työyhteisötaitoja voisi kehittää. Ne kehittyvät ja tulevat näkyviin yhteisessä keskustelussa, kun pysähdytään ja kuunnellaan toisia.

Erilaiset ajattelemisen ja tekemisen logiikat ovat olleet Mönkkösen ja Roosin työn kantava voima. He tarkastelevat työyhteisötaitoja eräänlaisina karttoina niin teknisten syy-seuraus-suhteiden näkökulmasta kuin sosiaalipsykologisten vuorovaikutussuhteiden ja psykologisten yksilötekijöiden kautta.

– Sanotaan, ettei kartta ole maasto. Meillä on erilaisia kokemuksia, koulutuksia ja näkemyksiä ja etsimme maastosta erilaisia asioita. Jos menemme metsään, jotkut katselevat kiviä, toiset puita. Kun katselemme asioita eri näkökulmista yhteiselle kartalla päästäksemme, meidän on välillä tutustuttava siihen toisenkin karttaan. Kun katsoo asioita ihan eri näkökulmasta, voi pohtia voisiko siinä olla jopa jotain järkeä, Roos sanoo.

Kirjassaan Roos ja Mönkkönen pohtivat muun muassa erilaisten vuorovaikutuksen karttojen kautta, miksi työyhteisön jäsenten näkemykset törmäävät. Toinen voi esimerkiksi olla hyvin eksakti ja toinen katsoo asioita aivan erilaisesta perspektiivistä.

– On hyvä oppia ymmärtämään omaa toimintaansa ja sitä, miksi ärsyyntyy eri tilanteissa. Voi myös pohtia onnistuneita kohtaamisia ja miettiä, mitä niissä tilanteissa on tapahtunut. Erilaisia vuorovaikutustilanteita on hyvä tarkastella oman toiminnan ja muiden toiminnan osalta, Mönkkönen sanoo.

Toistuvasti erilaisissa organisaatioiden muutoshankkeissa käy ilmi, ettei ihmisiä muisteta ottaa niihin mukaan, vaikka juuri työyhteisön merkityksellistämisen tulisi olla kehittämisen avaintekijä.

– Esimerkiksi erilaisiin organisaatioiden toimitilahankkeisiin liittyy paljon tunteita. Jos ne ohitetaan, menetetään se mahdollisuus, että työyhteisön jäsenet voisivat lähteä tekemään muutosta. Tiedostamisen ja puheeksi ottamisen kautta voimme arvioida yhteisiä tekemisen tapojamme. Tähän liittyy myös yhteinen palaute siitä, miten meillä menee, Mönkkönen sanoo.

Palautteen merkitys on tärkeää työyhteisöjen kaikessa toiminnassa. Mönkkönen määrittelee sen yhteiseksi kompassiksi asioiden tekemiselle, sillä työyhteisötaidot kehittyvät ja tulevat näkyviin yhteisessä keskustelussa.

– Pysähdytään ja kuunnellaan, niin yksinkertaista se on, Mönkkönen kiteyttää.

Tiukasti liinatuissa prosesseissa on usein vaarana, ettei pysähtymiselle ja kuuntelulle jää sijaa.

Roos ja Mönkkönen alkoivat puhua laajemmin työyhteisötaidoista 2010-luvun puolivaiheilla. Tutkimuskirjallisuudessa puhuttiin tuolloin paljon esihenkilö- ja alaistaidoista, mutta vuorovaikutuksesta kiinnostuneille sosiaalipsykologeille niiden tarjoama näkökulma ei tuntunut riittävältä.

– Ryhdyimme puhumaan työyhteisötaidoista, ja se on käsite, joka on yhdistänyt meitä kirjoittajina koko ajan.

Yhteistyön tuloksena on syntynyt jo kolme kirjaa: 2010 ilmestynyt Työyhteisötaidot, 2014 ilmestynyt Ihmisiksi työssä ja keväällä 2023 ilmestynyt Työyhteisötaidot digiajassa. Kaikkien kirjojen kantava teema on ajatus siitä, että kaksi on enemmän kuin osiensa summa. Työyhteisötaidot käsitteenä sisältääkin paitsi esihenkilö- ja alaistaidot, myös ajatuksen siitä, kuinka työyhteisöt käyttävät niitä vuorovaikutuksessa.

Roos ja Mönkkönen ovat ilahtuneina huomanneet, että myös johtamiskirjallisuus on vähitellen muuttunut sosiaalipsykologisemmaksi ja siinä on alettu puhua muun muassa tunnejohtamisesta, merkityksellisyydestä ja relationaalisuudesta eli vuorovaikutuksista.

Ajattelutavan muutokselle on antanut pontta muun muassa lisääntynyt ymmärrys siitä, ettei muutos tapahdu yksinkertaisesti ja suoraviivaisesti, vaan se on usein hyvin kompleksinen.

– Tämä on ollut positiivinen muutos sinä aikana, kun olemme kirjoittaneet työyhteisöviestinnästä, Mönkkönen sanoo.

Kun puhutaan digiajan työyhteisötaidoista, herää väistämättä kysymys siitä, miten ne toteutuvat etäkokouksissa. Voiko esimerkiksi verkkotapaamisissa nauraa vedet silmissä? Ja onko niissä ylipäätään sijaa tunteille?

Mönkkönen muistuttaa, että myös etäkohtaamisista voi tehdä inhimillisiä ja kasvokkaisia. Esimerkiksi opetustilanteissa tämä vaatii vuorovaikutteisuuden rakentamista sanallisesti enemmän kuin luokkahuoneessa tapahtuvassa kasvokkaisessa kohtaamisessa. Epävirallisemmalla keskustelulla taas voi murtaa jäätä.

– Puhumme kirjassamme etäempatiasta. Sitäkin täytyy olla, sillä samalla tavalla etätapaamisiin osallistuvat ovat ihmisiä, joilla on omia erilaisia elämäntilanteita, haasteita ja pelkoja. Miksei niistäkin voisi keskustella verkkoympäristössä, ei verkkotapaaminen ole vain sellainen asiallisuuden areena.

Etätapaamisissa tarvitaankin tunnetyötä ihan samalla tavalla kuin työ- ja opiskelupaikoissa tapahtuvissa lähikohtaamisissa. Etätapaamisen vetäjältä tämä vaatii uudenlaista vuorovaikutuksen fasilitointia.

– Etätapaamisissa sen henkilön, joka on tapaamisesta vastuussa, pitää kannatella vuorovaikutusta ihan eri tavalla kuin jos oltaisiin samassa huoneessa, Roos pohtii.

Vuorovaikutuksen pelisäännöt ovat etäkohtaamisissa kuitenkin pohjimmiltaan samat kuin lähikohtaamisissa. Siksi olisi esimerkiksi tärkeää, että pienemmän porukan tapaamisissa kamerat pidettäisiin päällä.

– Emmehän me perinteisessä luokkahuoneessakaan jää oven ulkopuolelle tai pistä pussia päähän. Jollakin tapaa verkkomaailma on luonut paljon sellaista kummallisuutta, että ihmisillä olisi siellä oikeus vetäytyä jonnekin piiloon, Mönkkönen sanoo.