Kun koemme elämämme olevan merkityksellistä, vahvistuu hyvinvointimme. Näin käy etenkin ikääntyneillä, sillä vanhetessa olemassaoloon liittyvät kysymykset nousevat merkittävämpään rooliin.
- Teksti Nina Venhe | Kuvat Mostphotos ja Suvi-Maria Saarelainen
”Minun mielestäni on erittäin kiva jutella kuolemasta. Ei puhuta mistään kaiken maailman koneista ja vempeleistä, mistä ei ymmärrä hölkäsen pöläystä. Että lisää vaan tästä aiheesta.”
Näin vastasi yksi teologian yliopistonlehtori Suvi-Maria Saarelaisen tutkimukseen osallistunut ikäihminen kysymykseen, voitaisiinko tutkimuksessa puhua kuolemasta. Samalla hän tuli kiteyttäneeksi monen ikääntyneen asenteen kuolemaa kohtaan.
Saarelainen on kerännyt aineistoja ikäihmisten parissa nyt muutaman vuoden ajan. Aineistojen perusteella on julkaistu ja ollaan julkaisemassa artikkeleita, jotka käsittelevät muun muassa ikääntyneiden kokemuksia elämän merkityksellisyydestä, kuolemasta ja hyvinvoinnista.
Tutkimuksissa on selvitetty myös sitä, voisiko teknologia osaltaan toimia apuna ikäihmisten arkeen ja elämään liittyvissä keskusteluissa ja poistaa samalla yksinäisyyden tunnetta.
Läheinen aihe
– Meitä tutkijoita varoiteltiin alun perin siitä, että näissä haastatteluissa kannattaa olla varovainen kuolemasta puhuessa. Niinpä varmistimme aluksi ryhmän osallistujilta, voisimmeko jutella jonain päivänä siitäkin aiheesta.
Innostus yllätti tutkijan.
– Hyvin nopeasti kävi ilmi, että haastateltavat eivät juurikaan pelänneet kuolemaa tai siitä puhumista. He olivat päinvastoin jopa kiitollisia, että joku haluaa kuolemasta heidän kanssaan puhua, kun omat läheiset saattavat arastella aihetta.
Vaikka haastattelun teemat olivat arkisia ja muutenkin lähellä haastateltavia, koettiin kuolema lopulta kaikkein helpoimmaksi keskustelunaiheeksi.
– Yksikin haastateltava sanoi jännittäneensä haastatteluja, mutta kun hän kuuli, että puhumme myös kuolemasta, totesi hän helpottuneena olevansa aiheen asiantuntija. Aihetta pidettiin yleisesti miellyttävänä – haastateltavista kaikki olivat yli 90-vuotiaita, joten kuolema kuului heidän arkeensa monella tapaa.
Saarelainen harmitteleekin sitä, että kun ikääntynyt haluaa puhua omaistensa kanssa kuolemastaan, sivuutetaan aihe yleensä nopeasti. Siitä tulee yksinäinen olo.
– Totta kai on ymmärrettävää, että aihe on läheisille kipeä ja vaikea. Mutta ikääntyvät kokevat, että vaikkapa omien hautajaisten suunnittelu ja tiettyjen asiakirjojen hoitaminen ennen kuolemaa on tärkeää. Se on ikään kuin niitä viimeisiä asioita, joissa oma toimijuus säilyy ja joissa voi tuntea päättävänsä itse omaan elämään liittyvistä asioista.
Tarve jakaa ajatuksia
Vanhetessamme elämän merkityksellisyyden kokemukseen liittyy kamppailua, kriisin elementtejä muuttuvasta identiteetistä sekä tarve kokea elämä loogisena kokonaisuutena.
– Ikääntyneillä on usein kova tarve keskustella ihmisen kaipauksesta, kuoleman kohtaamisesta sekä laskevasta fyysisestä toimintakyvystä, mutta kaikilla ei ole siihen mahdollisuutta. Moni ikääntynyt on yksinäinen ja kokee olevansa kovin ulkopuolinen nykymaailman menosta. Seuraksi kaivattaisiin usein samassa ikävaiheessa olevaa keskustelukumppania.
Ikääntyneiden joukko kasvaa Suomessa. Samaan aikaan resurssit vanhustenhoidossa vähenevät, ja yhä harvemmalla hoitajalla on aikaa pysähtyä keskustelemaan tai olemaan läsnä asiakkaidensa kanssa. Tutkimukset ovat myös osoittaneet, etteivät hoitajat aina edes tunnista ikäihmisten tarvetta elämän merkityksen etsimiseen.
– Vanhuspalveluiden ja kotihoidon näkökulmasta onkin olennaista, että teknologian tuomat mahdollisuudet tunnistettaisiin hoitotyön osana paremmin.
Nämä lähtökohdat mielessään Saarelainen halusi perehtyä yhdessä tutkimuksessaan erityisesti siihen, miten teknologia voisi olla tukena silloin, kun olemassaoloon liittyviä kysymyksiä halutaan käydä läpi, ja voisiko teknologia lisätä sosiaalisuutta usein fyysisesti rajoittuneiden ikääntyneiden välillä.
Tekniikka apuun keskusteluihin
– Maailman terveysjärjestö WHO on ehdottanut, että teknologiset keinot voisivat osaltaan tukea ikääntyvien kokemusta sosiaalisesta osallisuudesta. Yksi tällainen keino on kuvayhteystekniikka.
Saarelainen testasi omassa tutkimuksessaan Palvelu-TV:tä, joka on Skypen-kaltainen kuvayhteys, ja jota esimerkiksi sairaalat käyttävät kotihoidon asiakkaiden kuntoutukseen ja aktivointiin.
– Aiemmissa tutkimuksissa on käynyt ilmi, että ikäihmiset oppivat hyvin käyttämään tämänkaltaista tekniikkaa arjessaan. Kuvayhteydet ovat vähentäneet ikääntyneiden kokemaa yksinäisyyttä ja eristyneisyyden tunnetta, ja myös omaiset ovat pitäneet kuvapuheluita hyvänä lisänä kotihoitoon.
Saarelaisenkin tutkimuksessa yli 90-vuotiaatkin haastatellut ottivat tekniikan nopeasti haltuun.
– Tämän tutkimuksen perusteella voin sanoa, että teknologia on täysin alikäytetty kotihoidossa. Kuvayhteyttä on käytetty aiemmin menestyksekkäästi esimerkiksi silloin kun ikääntynyttä halutaan muistuttaa lääkkeen ottamisessa. Mutta tutkimuksen aikana havaittiin, miten hyvin tällainen yhteys toimii myös syvällisemmissä keskusteluissa ja seuran tarpeessa.
Yhteisöllisyyttä yhteyksien päässä
Saarelainen korostaa, ettei kuvayhteys tietenkään poista fyysisen läheisyyden kaipuuta, mutta teknologia on hänestä hyvä lisä, jota pitäisi kehittää edelleen ikääntyneiden kotihoidossa.
– Ja suunnitteluun pitäisi ottaa mukaan ikäihmiset itse. Minusta tuntuu, etteivät palveluntarjoajatkaan välttämättä ymmärrä, mihin kaikkeen yhteydet taipuvat ja miten hyvin niitä osataan lopulta käyttää.
Saarelainen toteutti tutkimushaastattelut ryhmissä eräiden sairaaloiden kotikuntoutuksen asiakkaiden parissa kuvayhteyden kautta. Jälkikäteen hän sanoo liikuttuneensa siitä, miten tiiviiksi haastatteluryhmä muodostui keskustelujen myötä.
– Vaikka moni ikääntynyt sanoikin, ettei siinä iässä saa enää uusia ystäviä, on kuvayhteyksien ansiosta käynyt toisin. Haastateltavat löysivät Palvelu-tv:n kautta perheenkaltaisen yhteisön. Esimerkiksi yksi tuore leski sai ryhmältämme paljon vertaistukea, kun puolison menettämiseen liittyvää kipua käytiin läpi yhdessä.
Vaikka keskusteluja käytiin teknologiavälitteisesti, löytyi läheisyys kaikille yhteisten ja tärkeiden keskusteluteemojen kautta.
– Minulle jäi siitä ihan maaginen olo.
Täyttä elämää loppuun saakka
”Ei ne yksinomaan odota kuolemaa vaan haluais elää loppuun sen elämän.”
Näin kuvaili tuntojaan yksi haastateltavista. Vaikka kuolema on luonnollinen asia monen ikääntyneen elämässä, haluttiin haastatteluissa korostaa, ettei ikäihmistenkään elämä ole yhtä yksinäistä kuoleman odottelua. Elämästä löytyy yhä erilaisia tasoja.
Saarelainen harmitteleekin sitä, että suomen kielessä yksinäisyydelle löytyy vain yksi sana.
– Esimerkiksi englanniksi yksinäisyyttä voidaan kuvata kolmella eri sanalla, ja niillä kaikilla on hieman erilainen tarkoitus. Yksinäisyys ei siis aina tarkoita negatiivista yksinoloa. Kaikissa ikääntyneissäkään yksinäisyys ei herätä ahdistusta, vaan osalle se on normaali ja itse valittu osa arkea.
Lisäksi täytyy muistaa, että vaikka vieressä olisikin suuri joukko ihmisiä, voi ikääntynyt silti kokea itsensä yksinäiseksi ja ulkopuoliseksi. Ihmisen kohtaaminen ja ihmissuhteiden tärkeys yleensäkin nousi Saarelaisen mukaan esiin jokaisella keskustelukerralla.
– Jokaisella meillä on tarve löytää loppuun saakka elämän merkityksellisyyden kokemuksia ja tuntea olevamme osa jotakin yhteisöä iästä riippumatta.
Kuvatekstit ovat poimintoja Suvi-Maria Saarelaisen haastatteluista.
Lisää yksinäisyyden kokemuksista ja yksinäisyyteen liittyvistä tutkimuksesta myös näissä verkkojutuissa:
Korona-ajan yksinäisyyden kuva on monitahoinen
Kuuntele myös Akateeminen vartti -podcast Erätyö tuottaa autuutta ja apatiaa
